Paluumuuttaja Viktor Kärppä on nimensä mukaisesti vikkeläliikkeinen toiminnan mies. Samuli Edelmannin esittämänä tuiman totinen entinen eliittijoukkojen sotilas operoi kahden passin turvin ja ennen muuta perheensä puolesta.
Jälkimmäiseen liittyy Kärpän heikko kohta: melkeinpä idän konnien kovisteluja enemmän häntä ravistelee vaimon (Maria Ylipää) syrjähyppy.
Elokuvan ilkeä nimi on hämäävä. Sen perusteella kyseessä luulisi olevan samannimisen tv-sarjan elokuvaversio. Sarjan kanssa sillä ei kuitenkaan ole paljon tekemistä, vaikka keskeiset näyttelijät ja ohjaaja ovatkin samat.
Miksei sarjasta työstetty saman tien pitkää leffaa? Sarjan näkymien perusteella lopputulos olisi todennäköisesti ollut onnistuneempi kuin nyt nähtävä puolivillainen toimintajännäri.
Jos haluaisi tehdä rinnastuksen pikaruokaketjuihin, niin pitäisi mennä todennäköisimmin Mäkkäriin: vastaavaa herkkua olisi tässä tarjolla suomalaisin ja osin myös venäläisin eväin.
Eipä silti, ei esimerkiksi Liam Neesonin tähdittämissä ja rahaa rutkasti keränneissä Taken-toimintarainoissakaan ole sen enempää kehumista.
Taken-actionin ja Tappajan näköisen miehen sielun maisemissa voi nähdä selkeän yhdistävän tekijän: molemmissa on aineksia sukupolvet yhdistäväksi, kursailemattoman perusmiehiseksi toiveuneksi.
Tuskin hitti Venäjällä
Tappajan näköisessä miehessä pelataan sellaisella Venäjä-kortilla, että Ville Haapasalon antamasta vetoavusta huolimatta leffasta tuskin tulee hitti itänaapurissa. Epäily liittyy tarinan kannalta tärkeään sivuroolihahmoon, Venäjän vapaamieliseen naispuoliseen presidenttiin.
Ilmassa on myös melkoista hirtehisyyttä ja nimenomaan äskettäisten Englannista kantautuneiden, tapaus Litvinenkoa koskevien uutisten valossa: polonium-kapseli päätyy vaihteeksi Helsinkiin.
Mutta ei kun menoksi.
Tilanne Kaukasiassa on levoton, asian tiimoilta on tarkoitus polttaa rauhanpiippua Helsingissä. Saamme kuulla olevamme jälleen maailman huomion keskipisteenä. 2000-luvun ETYK on koittava.
Kioskiviihteen kiskoilla
Action-genren puitteissa tarina rullaa ihan sutjakkaasti mutkattoman kioskiviihteen kiskoilla. Niillä on aiheen takia itseoikeutettu paikkansa Venäjää koskevilla mieli- ja uhkakuvilla (tarunhohtoinen mafia, Kremliä ympäröivät juonikkaat oligarkit, hämärät salamurhat jne.) sekä rikos- ja poliisifilmien kliseillä.
Viime mainittuihin kuuluu omaperäisen ja itsepäisen jeparin hahmo, joka on vähän möllisti Martti Suosalon kontolla. Tosin vieläkin huonommin asiat ovat Krista Kososen kohdalla: hänen roolihahmonsa ja -suorituksensa Supo-päällikkönä herättää lähinnä myötähäpeää. Sääli hyviä näyttelijöitä. Supoa lyödään muutenkin kuin vierasta sikaa ja kovin köykäisin vitsein.
Replikoinnin ”kovaksikeitetty” nasevuus on pikkunokkelaa sanailua. Matti Röngän romaanin tarjoamat lähtöainekset tuntuvat sinänsä maukkailta. Leffassa ei ole kuitenkaan päästy kunnon actionin vaatimille tiukkapotkuisuustaajuuksille. Meininki luiskahtaa toistuvasti enemmän tai vähemmän tahattoman parodian puolelle.
Jari Mutikaisen kuvaaman Helsinki-ilmeen osalta Tappajan näköinen mies on nautittava tuttavuus. Pitkin pääkaupunkia (myös ulkomailla käydään) liikutaan vivahteikkaasti ja rivakasti, parhaimmillaan olo on kuin kaikkien aikojen stadilaisessa taksikyydissä – ja tulee myös halvemmaksi.
TAPPAJAN NÄKÖINEN MIES (Suomi 2016). Ohjaus: Lauri Nurkse. Käsikirjoitus: Mika Ripatti, Seppo Vesiluoma. Perustuu Matti Röngän romaaniin ”Tuliaiset Moskovasta”. Pääosissa: Samuli Edelmann, Krista Kosonen, Ville Haapasalo, Martti Suosalo, Anna-Kristiina Juuso.
uutiskirje 
