THE BIG SHORT (USA 2015). Ohjaus: Adam McKay. Käsikirjoitus: McKay, Charles Randolph. Perustuu Michael Lewisin kirjaan. Pääosissa: Ryan Gosling, Christopher Bale, Steve Carell, Brad Pitt.
Ahneus, vilppi ja petos asettuvat selkeisiin raameihin tosipohjaisessa yhteiskuntakriittisessä draamassa The Big Short. Elokuva käsittelee 2007–2009 finanssikriisiin johtaneita tapahtumia hektisellä poltteella, kiitos Oscar-ehdokkuudella noteeratun leikkauksen. Leffa on ehdolla myös vuoden parhaaksi elokuvaksi.
Eräs mukana kuvioissa pörräävä kiteyttää pelin hengen: viulut maksaa viime kädessä tavallinen kansa. Näin myös tapahtui, mistä muistuttavat epilogin faktat. Pelkästään Yhdysvalloissa finanssikriisillä oli isoja seurauksia: kahdeksan miljoonaa ihmistä menetti työnsä, kuusi miljoonaa kotinsa.
Meininki on paikoin sellaista, että tuntuu kuin olisi häijyn mustan komedian kyydissä. Asiaa edesauttaa Ryan Goslingin antaumuksella esittämä välittäjä. Tämä on kertojan roolinsa kautta eräänlainen draaman seremoniamestari.
Tyyppi tirsuu himokkuutta tunnistaessaan rahan hajun. Hän houkuttelee kyytiinsä erään Wall Streetin toisinajattelijan (Steve Carrell), myös jokunen muu on jutusta jyvällä.
Aiheen luonteen mukaisesti leffa on olennaisesti ensemble-filmi ja sellaisena sivuosia myöten erinomaisesti näytelty.
Napakka tietopaketti
Pienelle piirille valkenee, että asuntolainojen luotonanti on kuin korttitalo – sen kaatuminen on vain ajan kysymys. Pankkien toiminnassa ilmenee hämmästyttäviä porsaanreikiä. Tämän tiedostaessaan mainitut tyypit käynnistävät uhkarohkeat sijoitusoperaatiot. Systeemin mädännäisyys suo heille oivan rikastumismahdollisuuden.
Sisäpiirin näkökulma antaa leffalle sen todistusvoimaisuuden. The Big Short on fiktion kautta juurille menevä napakka tietopaketti finanssikriisin synnyistä syvistä, ja vähän enemmänkin: epilogi valistaa, miten meno on jatkunut 2010-luvulla.
Subprime, johdannaiset, riskirahastot. Katsoja viedään maailmaan, joka vilisee tavallisesta tallaajasta jopa käsittämättömältä tuntuvaa termistöä. Näin pitääkin tuntua, valistaa seremoniamestari.
Finanssimaailma on tarkoin suojeltu peliareena, jossa ”kaikkein pyhimpään” on huikea kynnysraha isommallekin yrittäjälle. Tämä tehdään aika hauskassa kohtauksessa selväksi persaukisille nappulaliigalaisille.
Rahamarkkinoiden hullunmylly
Hektisen kerronnan takia elokuvan rahamarkkinat ovat kuin valtava hullunmylly. Yksityiskohdissaan välillä hengästyttävän rikas juonikuvio etenee jäntevästi ja johdonmukaisesti osoittaen, miten räjähdysherkkää homma pohjimmiltaan on.
Tässä tulee vastaan tuttu kansanviisaus: ahneella on paskainen loppu. Sitä edeltävä Miami-kierros tuolloisen asuntolainakäytännön ruohonjuuritasolla on mielettömyydessään kuin leffan sisään rakennettu surrealistinen dokumentti.
Viihdyttävään ja taatusti monenlaisia ajatuksia herättelevään meininkiin sisältyy itsenäisiä, mutta aiheeseen oleellisesti liittyviä sketsinomaisia tietoiskuja. Niiden puitteissa tavataan muun muassa julkkiskokki Anthony Bourdain.
Hän näyttää, miten eilisen kala kelpaa huomisenkin keittoon. Sama hyvin yleiselle tasolle vietynä: vaikka jymäyttämistä tapahtuisikin (= tuoreeksi uskoteltu kala ei olekaan tuoretta), niin sitä voi olla mahdoton todistaa.
Osittain vastaavaa totuuspostia saman aiheen tiimoilta ja suhteessa kapitalismin moolokin kitaan tarjoilee pari vuotta sitten Teemalla esitetty erinomainen psykologinen jännitysdraama Margin Call (2011).
Kun näiden kahden elokuvan seuraan otetaan saksalaisen taloussosiologin Wolfgang Streeckin essee How will capitalism end? (2014) sekä hollantilaisen toimittajan Joris Luyendijkin juuri suomennettu teos Rahan ruhtinaat (2016), niin se on siinä – ei kun odottelemaan uusia myrskyjä.
Joris Luyendijkin haastattelu ilmestyi tämän viikon Viikkolehdessä.
uutiskirje 
