Ilman homokulttuuria Euroviisuja ei ehkä enää olisi. Kilpailu oli kriisissä 1990-luvulla.
– Euroviisut oli jähmeä. Hittikappaleita oli vähän. Tapahtuma oli edelleen iltapukujuhla konserttitalossa. Kilpailu olisi voinut kuolla omaan mahdottomuuteensa, toteaa Euroviisuja tutkinut euroviisutoimittaja Anna Muurinen.
Sateenkaariväen merkitys kisalle nousi entisestään juuri 1990-luvulla. Lopulta israelilainen transsukupuolinen Dana International (Sharon Cohen, aiemmin Yaron Cohen) voitti vuonna 1998.
– Eurooppa antoi signaalin. Eurooppa halusi yhdenvertaisuutta. Lisäksi Dana tuli Israelista, joka ei ollut edelläkävijä näissä asioissa, muistelee Setan puheenjohtaja Panu Mäenpää.
Israel järjesti perinteiset viisut seuraavana vuonna. Ruotsi uudisti tapahtuman vuonna 2000.
– Euroviisut pidettiin Globenissa. Katsojat riehuivat paikalla t-paidoissaan. Katsomossa näkyi sateenkaarilippuja, Muurinen kertoo.
Homohahmo 1960-luvulla
Muurisen mukaan homot ovat olleet kiinnostuneita Euroviisuista todennäköisesti aina. He ovat katsoneet viisuja omasta näkökulmastaan kauan.
– Vuonna 1968 ensimmäisen kerran kilpaillut brittiläinen Cliff Richard (Harry Rodger Webb) on selvä homohahmo. Siitä ei silloin puhuttu. Richard oli unelmavävy, Muurinen sanoo.
Richard oli tähti jo ennen Euroviisuihin osallistumistaan. Homojen suosioon pääsemiseksi ei tarvitse olla homo, mutta Richardin omasta seksuaalisesta suuntautumisesta on puhuttu vuosikymmeniä. Nyt 75-vuotias Richard on toistuvasti kiistänyt olevansa homo.
Törmäys reaalimaailmaan
Euroviisuihin kuuluvat homojen lisäksi esimerkiksi rauhantyö, maailmanparannus ja huumorikappaleet. Nämä ilmiöt liittyvät toisiinsa.
– Euroviisuissa on toivo paremmasta huomisesta. Se on ideaalimaailmaa, Muurinen miettii.
– Euroviisut on taidetapahtuma ja breikki reaalimaailmasta, Mäenpää lisää.
Viisujen ihanteet ovat välillä ristiriidassa todellisen maailman kanssa. Hlbtiq-ihmisiin (homot, lesbot, bit, transihmiset, intersukupuoliset ja queerit) suhtaudutaan eri tavoin eri maissa.
Toistakymmentä euroviisutapahtumaa paikan päällä nähneen Muurisen mukaan homot näkyvät huomattavasti viisuissa esimerkiksi Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Heikosti homot pääsivät esille Venäjällä.
Homoseksuaalisuus on Venäjän tavoin arka asia monissa muissa Itä-Euroopan maissa. Mäen-pään mielestä nämä maat ovat nuoria valtioita siinä mielessä, että niissä oli pitkään yksipuolinen kulttuuri.
– Ihmisten on vielä vaikeaa suhtautua uusiin asioihin, Mäenpää miettii.
Euroviisut olisi tiukkapipoinen
Jos Euroviisut olisikin ilman homoja säilynyt, tapahtuma olisi erilainen kuin nyt.
– Se olisi varmaan tiukkapipoisempi, Muurinen naurahtaa.
Jos homot eivät olisi tulleet esille Euroviisuissa, he olisivat löytäneet toisen väylän.
– Varmasti. Heillä on ollut sanomisen pakko ja yhteisen kokemuksen kaipuu, Muurinen pohtii.
Joidenkin ihmisten mielestä homoteema on Euroviisuissa liikaa esillä. Setan Panu Mäenpää uskoo, että aiheen liiallinen esilläolo voi tuoda vastareaktion.
Mäenpää toivookin päinvastaista. Hän haluaisi nähdä vaikkapa kymmenen vuoden päästä viisut, jossa homous ei olisi erillinen teema. Viisut, jossa esimerkiksi artistin seksuaalinen suuntautuminen ei olisi puheenaihe.
– Emmekä keskustelisi enää siitä, että saako kaikilla ihmisillä olla yhteiskunnassa samat oikeudet, Mäenpää huokaisee.
Viisut ovat kaikkien juhla
Vaikka homot ovat nähneet Euroviisuissa asioita muista poikkeavilla tavoilla, he ovat kiinnostuneet tapahtumasta samalla tavalla kuin muutkin.
– Nauhoitin kilpailuja VHS-nauhurilla. Minusta tuli fani, kun kuulin vuonna 1991 Carola Häggkvistin voittokappaleen Fångad av en stormvind, muistaa Mäenpää.
Mäenpää toteaa ymmärtäneensä seksuaalisen suuntautumisensa vasta myöhemmin.
Euroviisut on kaikenlaisten ihmisten harrastus.
– Merkittävä osuus euroviisuharrastajista on perheitä. Miehiä ja naisia on molempia harrastajista noin puolet. Euroviisut on kaikkien juhla, kertoo Euroviisuklubin puheenjohtaja Jouni Pihkakorpi.
Pihkakorven johtamalla Euroviisuklubilla on Suomessa noin tuhat jäsentä.
uutiskirje 