Reportaasi: Vankileirien muisto painaa yhä Vorkutaa

Täällä keskellä tundraa, 160 kilometriä napapiiristä pohjoiseen, sijaitsivat eräät vankileirien saariston, gulagin, pahamaineisimmista leireistä. Kaikki sai alkunsa kivihiilen ja bolševismin yhdistelmästä.

Pakkasta on pirteät viisi astetta ja lunta enää pälvit-täin, kun toukokuun lopulla saavun Vorkutaan. Kaupungin ilmassa leijuva pöly tuntuu nenässä.

Äkkiä löydän itseni Vorkutajoen korkealta rantatörmältä, kallistuneena kohti alhaalla siintävää tummaa vettä. Johdattajana läheiseen Rudnikin rauniokylään on vikkeläliikkeinen eläköitynyt opettajatar Irina Vittman, gulag-historian tuntija, Memorial-aktiivi. Vittman on lahjoittanut esineitä Moskovan gulag-museolle.

– Vorkutan gulagista ei ole museota, se on suuri puute, kiroaa Vittman.

Hän juoksee eteenpäin viittoillen ympäriinsä. Juuri Rudnikiin tulisi rakentaa ulkoilmamuseo. Vittman on ehdottanut tätä Vorkutan kaupungin johdolle, mutta he väittävät, ettei ole rahaa.

– Vorkuta sai alkunsa Rudnikista, täällä asuivat hiiltä etsineet geologit, selittää Vittman ja osoittaa katkennutta pylvästä, josta vihreä maali on rapissut. Pylväs on pystytetty komilaisen metsästäjän Viktor Popovin muistoksi, tämä löysi alueelta kivihiiltä 1920-luvun lopulla, ja geologit seurasivat. Lähellä seisoo puolalaisten vankien muistopylväs.

Puolalaiset olivat ensimmäisiä pakkotyövankeja 1936 perustetussa leirissä. He kaivoivat ensimmäisen Kapitalnaja-kaivoksen, josta maan päällä todistavat yhä punatiilisen rakennuksen rauniot ja savupiippu.

Gulag-vangit asuivat teltoissa ja maakuopissa. Aluetta kutsuttiin nimellä ”Bulvar traglodytov”– Luolaihmisten bulevardi. Vielä vuonna 1956 jotkut asuivat Vorkutan alueella maakuopissa, lisää Vittman. Työ ja kuri olivat kovia, ruoka huonoa ja sitä oli vähän, talvisin pakkasta jopa 60 astetta.

– Vorkuta raavittiin kynsillä esiin alkaen nollasta.

Eniten vankeja, jopa yli 80 prosenttia, kuoli ratatyömaalla, kun Vorkutaan vedettiin Komin läpi rautatie vuoteen 1942 mennessä. Neuvostovalta panosti rautatien rakentamiseen, koska teollistuva valtio tarvitsi hiiltä teräksen sulattamiseen ja aseteollisuuteen.

Kerrallaan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia.

Standardikaupunki tundralla

Memorialin arvion mukaan lähes puolet Vorkutan nykyisistä asukkaista on entisiä gulag-vankeja tai karkotettuja ja heidän jälkeläisiään. Myös Vittmanin jo edesmennyt mies, kaivostyöläinen, oli karkotettujen Volgan saksalaisten jälkeläinen.

Vorkutassa toimi aikoinaan yliopisto, ooppera, teatteri ja nukketeatteri. Niissä esiintyivät leireillä vankeina olleet näyttelijät ja muusikot. Muitakin tunnettuja henkilöitä leireillä virui, kuten virolainen kirjailija Jaan Kross.

Vorkutan keskusta on täytetty mitä merkillisimmillä neuvostorakennustaiteen luomuksilla. Vangit ovat rakentaneet valtaosan. On hallintorakennuksia ja stalinistisen klassismin tyylinen kaivosmiesten kulttuuritalo. Keskuspuistoon on koetettu istuttaa puitakin, vaikka eivät ne tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi.

Majapaikkamme, hotelli Vorkuta, on ruma kivikolossi. Hotelli ”Lagpunktia” (leiripiste) ei sentään löydy, vaikka kaupunginjohtaja Valeri Budovski onkin esitellyt idean avata gulag-teemainen touhupuisto, jossa turistit olisivat leirivangin roolissa ja asuisivat piikkilangan sisällä. Uusrikkaille suunnattu ravintola, jossa 200 grammaa kuivaa leipää ja suolasilliä maksaisivat esimerkiksi sata euroa, olisi varmasti yhtä hyvä innovaatio.

Autiokyliä kehätiellä

Jatkamme Vittmanin kyydissä pitkin Vorkutaa kiertävää 60 kilometrin kehätietä. Kaivokset sijaitsevat sen varrella – kuten aikoinaan myös leirit. Kaivoksia on ollut kymmenittäin. Osa on jo ehtynyt. Osa osoittautui Neuvostoliiton jälkeen kannattamattomiksi. Tien varrella on eri vuosikymmenillä autioituneita kaivoskyliä, viimeiset vasta 1990-luvun talouskriisin seurauksena.

Kaivokset nykyään omistava Severstal-yhtiö maksaa Vittmanin mukaan kehnoa palkkaa ja vaatii pitkiä työvuoroja. Neuvostoliiton peruja olevat ammattiliitot ovat hampaattomia, eikä riippumattomia liittoja ole syntynyt.

Vorkutassa piisaa työttömyyttä. Monet ovat muuttaneet pois, ja kaupungin väkiluku on 1990-luvun alusta supistunut rajusti.

Ohitamme paikan, jossa sijaitsi leiri ”kansanvihollisten” perheenjäsenille. Sivuutamme vanhoja vankilarakennuksia ja kalmistoja, joihin on haudattu vankeja.

Näköpiiriin piirtyy Halmer-Jun kaivos ja autiokylä. Se on nykyään Venäjän armeijan harjoitusmaali. Vuonna 2005 presidentti Vladimir Putin tuhosi Halmer-Jun kulttuuritalon ampumalla sitä ohjuksella Kuolan niemimaalta.

Vereen hukutettu lakko

Vaikka Vorkuta oli kovimpia leirejä – tai ehkä juuri siksi – siellä tunnetaan useita kapinoita, aina vuodesta 1936 alkaen. Stalinin aikana kapinat tukahdutettiin armotta, jopa panssarivaunujen ja lentokoneiden tuella.

Pysähdymme Jur-Šorin kylän raunioiden liepeillä. Ratakiskojen tuolla puolen on sijainnut 29. kaivoksen leiri nro 10. Tundran risukossa näkyy yhä hirrenkappaleita, parakkien osia. Löytyy ruostuneita sängynpäätyjä ja metalliämpäreitä sekä leirin sairastuvan kivijalkaa.

Juuri tässä kolmentuhannen vangin leirissä lakkoiltiin pisimpään kesällä 1953, kun Vorkutan gulag-vangit alkoivat Stalinin kuoltua vaatia parempia oloja ja vapautumistaan.

– Elokuun alkupäivinä 1953 lakko kukistettiin väkivalloin.

Vittman näyttää, missä kohtaa MVD:n sotilaat avasivat tulen. Hän näyttää ojan, johon vankeja heittäytyi suojaan luodeilta. Verilöylyssä vankeja kuoli tai haavoittui ainakin 120. Haavoihinsa kuoli myös suomalainen Eino Prykä, kuten Jukka Rislakki on osoittanut.

Vorkutan gulag-leirit suljettiin lopullisesti vuonna 1960. Vankiloita alueella on silti edelleen, ohitammekin erään sellaisen ennen Jur-Šoria.

Entisen vangin juttusilla

Vargašorin kaivoskylässä tapaamme Anna Krikunin. Virkeä 94-vuotias mummo tarjoaa teetä ja kertoo elämästään. Hän vietti karkotuksessa ja gulagissa kaikkiaan 13 vuotta, niistä 11 vuotta Vorkutassa. Onnettomuudekseen Anna jäi 1942 saksalaisten miehittämälle Kurskin alueelle ja sai tuomion vakoojana.

Vorkutassa hän työskenteli tiilitehtaalla ja kaivoksessa maan alla. Hän oli naisvankien kanssa rakentamassa tietä, jota pitkin saavuimme Vargašoriin. Myös itse kylä on vankien rakentama. Annan vankinumero oli kaivoksessa JU 683, myöhemmin leirissä 2N440.

Anna kertoo, että alussa naisia ja miehiä pidettiin samassa leirissä vierekkäisissä parakeissa, vessa oli yhteinen. Myöhemmin syntyi myös lapsia, mutta se oli myöhemmin.

– Kuka olisi voinut siinä kylmyydessä ja nälässä ajatella seksiä, tuhahtaa Anna.

Vapauduttuaan 1956 Anna jäi Vorkutaan, ja sinne muutti myös hänen Mordvan leireiltä vapautunut äitinsä. Minne muualle he olisivat voineet mennä?

Anna työskenteli erään kaivoksen konttorissa. Hänet rehabilitoitiin vasta vuonna 1973.

Haudat jäävät

Jur-Šorin hautausmaalla tuulee. Täällä on Vorkutan kalmistoista eniten muistomerkkejä. Baltit, ukrainalaiset, saksalaiset ja Venäjän Memorial ovat pystyttäneet muistomerkkejä ja kaunistaneet hautausmaata. Yksityiset tahot ovat laittaneet ristejä ja muistopaasia. Useassa puuristissä seisoo virolainen nimi. Hautausmaalta löytyy myös elokuun 1953 lakon tukahduttamisessa ammuttujen muistomerkki.

– Tänne on moni kansa pystyttänyt muistomerkkejä. Venäläisten muistomerkkiä vain ei ole, valtio ei halua muistaa gulagia, Vittman äimistelee.

Ennen yksittäisillä haudoilla oli pelkästään vankinumerot. Kun 1990-luvulla NKVD:n arkistot hetkeksi avautuivat, saatiin nimiä hautakiviin, mutta ei kaikkiin.

– Ehkä arkistoja ei avata kokonaan siksi, että rikoksia oli niin valtava määrä. Saattaisi käydä ilmi, että esimerkiksi nykyisen avioparin isoisistä toinen teloitti toisen. Alkaisi sisällissota, jos kaikki paljastuisi täydelleen, arvelee Vittman.