Sosiaalidemokraatit ovat rapauttamassa vaivalla rakentamaansa kuvaa yhtenäisestä puolueesta. Antti Rinteen valinta SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 2014 oli syvä pettymys Jutta Urpilaisen kannattajille. He vetäytyivät kuoreensa.
Pettymystä pahensi viime vuoden katastrofaalisen heikko eduskuntavaalitulos. Kannatuksen nousu mielipidemittauksissa ja kisa ykköspaikasta ei tunnu rahoittaneen puolueen kuplintaa.
Moni demarikin tunnustaa, että porvarihallituksen huono politiikka selittää enemmän SDP:n menestystä kuin puolueen omat aloitteet ja vaihtoehtoesitykset.
SDP:n hauras yhtenäisyys on koetuksella puheenjohtajakisassa.
Puolueen kannatuksen nousua ryyditti hallituksen osin perustuslain vastaiseksi tulkitun yhteiskuntasopimuksen kaatuminen. Suurimman paineen tähän loi ay-liike, joka kokosi Rautatientorille 30 000 mielenosoittajaa.
SDP:n vaihtoehtoesitysten arvoa himmentää se, että sosiaalidemokraatit ovat monissa asioissa tukeneet hallituksen esityksiä.
Puolue ajoi vahvasti muun muassa kuntatyöntekijöiden asemaa heikentäneen kiky-sopimuksen hyväksymistä sekä julkisesti että kulisseissa.
Kompassi kunnossa vielä syyskuussa?
Demokraatti hehkutti (1.9.) demarilaivan kapteenilla olevan kompassin kunnossa. Elokuussa tehdyllä laivaristeilyllä ”pitkästä aikaa tuntui, ettei jakolinjoja Jutta Urpilaisen ja Antti Rinteen kannattajien välillä enää piirtynyt selkeästi”.
Demokraatin mukaan ”rytmikkäät Antti Antti -huudot” puheenjohtajan puheen aikana viestivät puolueväen ”yllättävänkin selkeästi” olevan Rinteen takana.
Laivalla 1 600 hengen joukosta suurin osa oli sitä kuuluisaa kenttäväkeä, johon Rinne pohjaa kannatuksensa. Sen porukan edessä Rinne näyttäytyy vakuuttavana esiintyjänä toisin kuin puoluevaltuustossa tai mediassa.
Puolue-eliitin painoarvoa ei kannata yliarvioida. Sen tietävät myös julkisuudessa mahdollisina kandidaatteina puheenjohtajakisaan profiloituneet puolueen varapuheenjohtaja Antti Lindtman, kansanedustajat Tytti Tuppurainen, Timo Harakka ja Tuula Haatainen.
SDP:n hauras yhtenäisyys on koetuksella puheenjohtajakisassa, joka mitä todennäköisemmin tulee. Puolue toki voi hyötyä julkisuudesta. Tästä syystä puoluekokous on ajoitettu kuntavaalien alle.
Haastajat hakevat asemiaan
Mahdollisten haastajien kirjo kertookin, että SDP:n sisällä löytyy kannattajia moneen lähtöön. Vasemmiston ja oikeiston jakolinjat ovat mielipidemittausten mukaan kirkastuneet Sipilän hallituksen aikana. Puhutaan jopa railosta.
Vasemmistopuolueet ovat selkeämmin vasemmalla ja oikeistopuolueet oikealla. Perussuomalaiset eivät voi puhua enää edes puolirehellisesti itsestään työväenpuolueena. Sen kannattajakunta on selkeästi oikeistolaistunut.
SDP:n oma linja ei ole kovin selkeä, vaikka jako oikeistoon ja vasemmistoon on selkiytynyt ja hallituksen politiikka on tehnyt tilaa SDP:lle. Esimerkiksi elokuisella laivaristeilyllä Rinne julisti puolueen feministiseksi. Tämän toteuttaminen on iso haaste ay-aktiivien vahvasti vetämälle puolueelle.
SDP ei halua kaksintaistelua
Rinne vetosi Hyvinkäällä viikonvaihteessa ehdolle ilmoittautuessaan, että riidat pitäisi riidellä sisäisesti, ei julkisuudessa. Tämä on naiivi toive nykymaailmassa, jossa kaikki leviää kulovalkean tavoin.
Ristiriidat jättävät myös pitkäaikaisen jäljen, kuten Antti Lindtmanin puhujalista, jonka tarkoituksena oli nostaa tiettyjä kansanedustajia eduskunnan kyselytunnilla. Selitys asiantuntemuksen nostamisesta ontuu.
Kysehän on suosikkilistoista. Lindtmanin hyvämaineiseen pintaan tuli iso lommo, vaikka hän ilmoitti ottavansa täyden vastuun listoista.
SDP:n hauras yhtenäisyys on koetuksella puheenjohtajakisassa.
Tapana on, että puolueen näkyvät vaikuttajat yrittävät liputuksillaan tukea mieluisinta valintaa. Puoluejohtajakisassa seurataan muun muassa vaikutusvaltaisten kansanedustajien Erkki Tuomiojan ja Eero Heinäluoman vetoja.
SDP:ssä ei haluta kaksintaistelua, vaan useamman ehdokkaan kisa. Sitä ei nähdä riskinä, vaan merkkinä demokratiasta. Rinne avasi tälle ajattelulle uraa haastaessaan istuvan puheenjohtaja Urpilaisen.
Puoluesihteerin merkillinen avautuminen
SDP näyttää elävän vielä ajassa, jolloin puoluesihteeri oli iso herra (harvemmin rouva). Puoluesihteeri Reijo Paanasen mukaan puoluesihteerin rooli on epäselvä.
Pohdintaa näyttää olleen siitä, onko puoluesihteeri poliitikko, järjestöjohtaja vai kampanjakoneen vetäjä. Paananen nosti nämä pohdinnat julkisuuteen, mikä hämmensi Rinnettä, SDP:n puoluevaltuustoa ja mediaa myöten kaikkia.
Paanasta haastaa syyskuussa ehdolle asettunut pienipalkkaisia edustava pamilainen Hanna Kuntsi. Paanasen viikonvaihteen sekoilun ja vielä A-studiossakin===http://areena.yle.fi/1-3062161 puheillaan hämmentänyt Paananen saa todennäköisesti uusia haastajia.
Hyvällä ei katsota, että hän antoi omasta ja Rinteen väleistä epämääräisen kuvan, josta voi tehdä vain yhden tulkinnan. Välit eivät ole siinä kunnossa kuin läheisellä työparilla kuuluisi olla.
Mies- ja perussuomalaistrauma
SDP on menettänyt kannatustaan 2000-luvulla työväestön piirissä. Erityisen suuri isku oli perussuomalaisten jytky vuonna 2011, jolloin SDP houkutti työväestöä. Virta jatkui vielä 2015 eduskuntavaaleissa.
Puolueen turvapaikanhakijoihin ja maahanmuuttajiin kohdistuva politiikka on ollut joissain asioissa lähempänä hallituksen kovaa linjaa kuin vasemmistoa ja vihreitä.
SDP kilpailee sekä vasemmistoliiton että vihreiden kanssa samoista äänestäjistä. Puolueen ydinjoukko koostuu etenkin eläkeläisistä ja kypsässä keski-iässä olevista. Viime aikoina kannatuksen on arvioitu nousevan naisten keskuudessa.
Tulevaisuuden kannalta äänestäjäkunta ei ole parhaassa kuosissa. Nuorempien sukupolvien ja nuorten miesten joukossa puolue ei ole saanut tavoittelemaansa asemaa.
Oppositiossa SDP:n kasvua ovat syöneet vihreät, joiden kannatus näyttää olevan laskusuunnassa. Hallituksen työväestöä kurittavaa politiikkaa ei ole saatu täysin mitattua ulos SDP:n kannatukseen.
Tämä hiertää varmasti suurta joukkoa puolueen aktiiveista.
lehti 