Tällainen oli uutisvuosi 1316

Vuoden 1316 eli MCCCXVI:n ensimmäinen päivä oli torstai tuolloin noudatetun juliaanisen kalenterin mukaisesti.

Euroopassa elettiin hirvittäviä aikoja. Vuosien 1315–1317 nälänhätä oli saanut alkunsa siitä, kun vuoden 1315 sato meni pilalle. Koko vuoden oli satanut melkein taukoamatta, ja ihmiset pelkäsivät tosissaan Raamatun vedenpaisumuksen toistuvan.

Vuoden 1316 keväällä sateet jatkuivat, ja sato meni jälleen tärviölle. Miljoonia ihmisiä kuoli nälkään.

Aikalaiskertomusten mukaan nälänhätä johti paikoin jopa kannibalismiin. Puolassa ja Sleesiassa kerrottiin hirtettyjen ruumiita jaetun ruoka-avuksi köyhille.

On arveltu, että tunnettu satu Hannu ja Kerttu pohjautuu suuren nälänhädän aikana Saksassa kerrottuihin tarinoihin. Taustalla olivat tapaukset, joissa vanhemmat hylkäsivät lapsensa selviytyäkseen itse, ja ikävältä kalskahtava ihmissyönti ulkoistettiin sadussa noidalle.

Eniten kärsivät tietysti köyhät, kun leivän hinta kohosi nopeasti moninkertaiseksi.

Nälänhädän taustalla ilmastonmuutos

Suurin yksittäinen syy nälänhädän taustalla oli ilmastonmuutos eli niin kutsuttu pieni jääkausi. Sen alkamisajasta ei ole täyttä yksimielisyyttä, mutta ensimmäisiä merkkejä oli nähtävässä jo 1200-luvun jälkipuoliskolla.

Pieni jääkausi ei aiheutunut ihmisen toiminnasta vaan liittyi ilmaston luonnolliseen vaihteluun.

Ilmaston kylmeneminen johti jo ennen sadevuosia kasvukauden lyhenemiseen. Samaan aikaan pienenivät tärkeimmän ruokakalan sillin saaliit.

Suuri nälänhätä katkaisi Euroopassa suunnilleen vuodesta 1000 jatkuneen nopean väestönkasvun.

Olojen heikkeneminen teki joskus näillä tienoilla lopun Grönlannin viikinkiasutuksesta.

Nälänhädän seuraukset heikensivät kansanterveyttä vuosikymmeniksi eteenpäin. Niinpä Eurooppa oli valmiiksi heikko, kun kutsumaton vieras yersinia pestis (ruttobakteeri) kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin näyttäytyi ensiksi Krimillä ja Konstantinopolissa ja levisi muutamassa vuodessa koko Eurooppaan.

Musta surma vuosina 1347–1353 oli yksi historian pahimmista pandemioista. Sen jäljiltä arvioidaan vähintään kolmasosan Euroopan väestöstä kuolleen.

Mansa Musan mahtava valtakunta

Varsin toisenlaisissa tunnelmissa elettiin Länsi-Afrikassa. Yksi siirtomaakautta edeltäneen ajan Afrikan mahtavimmista valtakunnista, Malin kuningaskunta eli huippukauttaan.

Vuonna 1312 oli noussut valtaistuimelle Malin hallitsijoista maineikkain, Mansa Musa, jonka hallituskautta muisteltiin vielä satoja vuosia myöhemmin hyvinvoinnin ja rauhan aikana. Sana mansa tarkoittaa kuningasta tai hallitsijaa, ja se liitetään usein nimen osaksi.

Aivan rauhassa ei sentään eletty, vaan Musa laajensi valtakuntaansa myös sotavoimillaan. Laajimmillaan se käsitti 1,2 miljoonaa neliökilometriä. Nykyisen Malin eteläosan lisäksi se ulottui Atlantin rannikolle nykyiseen Senegaliin sekä pitkälle etelään. Pääkaupunki oli Niani.

Malin valtakunnan oli perustanut noin vuonna 1240 Sundiata Keita. Sen ydinjoukkoa olivat mandinka-kansan kauppamiehet, jotka 1300-luvulle tultaessa olivat alkaneet muodostaa yhtiöitä. Niitä kutsuttiin nimellä dyula.

Mandinkat ulottivat kauppamatkansa kaukaisiin maihin. Malin etuna oli sijainti Pohjois-Afrikan ja mustan Afrikan välissä.

Sundiata Keita oli kääntynyt islamiin ilmeisesti edistääkseen kauppasuhteita pohjoiseen. Samalla hän kuitenkin suosi myös perinteisiä luonnonuskontoja.

Mansa Musa teki islamista valtionuskonnon. Hän teki vuonna 1324–1325 legendaarisen pyhiinvaellusmatkan Mekkaan.

Musan seurueeseen kuului kronikoitsijoiden mukaan 60 000 miestä. Mukana oli suuri joukko eläimiä, muun muassa 80 kamelia, joista jokainen kuljetti jopa yli sadan kilon kultalastia.

Matkan varrella Musa rakennutti moskeijoita, eikä pihistellyt seurueensa kustannuksissa. Esimerkiksi Kairoon, Medinaan ja Mekkaan tulvahti äkkiä niin paljon kultaa, että inflaatio sotki niiden talouden vuosiksi eteenpäin. Paluumatkalla Musa yritti korjata tilannetta lainaamalla kultaa takaisin korkeaa korkoa vastaan.

Valtakuntaan kuuluneista Timbuktusta ja Djennestä tuli maineikkaita islamilaisen oppineisuuden keskuksia.

Euroopan sitkeä viimeinen pakanamaa

Liettuan suuriruhtinaskunnassa nousi 1316 valtaistuimelle Gediminas, yksi maan historian suurimmista nimistä. Tarkka päivä ei ole tiedossa, ja vuosikin saattoi olla myös edellinen; siihen aikaan tiedonvälitys ei vielä ollut kovin hektistä.

Liettua oli Euroopan viimeinen pakanamaa. Suomalaisetkin saivat balttipakanoilta kieleensä niin rakkaan sanan perkele. Sen taustalla on balttien ukkosenjumalan nimi, liettuaksi Perkunas ja latviaksi Perkons.

Liettualle loivat painetta katoliset Puola ja Saksalainen ritarikunta lännestä sekä ortodoksiset slaavit idästä. Slaaveja kuitenkin heikensi mongolivalloitus, joka ulottui pitkälle länteen.

Suuriruhtinas Mindaugas oli taktisista syistä ottanut kasteen 1251. Paavi hyväksyi liettualaiset laumaansa samana vuonna.

Mindaugas kuitenkin jatkoi uhraamista pakanajumalille, ja 1261 suhdanteet olivat muuttuneet niin, että hän luopui kristinuskosta ja lisäksi karkotti kristityt maasta.

Gediminas ja hänen seuraajansa lupailivat välillä lännelle tekevänsä Liettuasta katolisen ja välillä idälle ortodoksisen. Vasta 1386 Liettuasta tuli lopulta katolinen.

Liettuan politiikka oli siis samantapaista kuin nykyajan Valko-Venäjän, joka kilpailuttaa EU:ta ja Venäjää keskenään.

Gediminasin ja hänen seuraajiensa politiikka oli erinomaisen menestyksekästä. Seuraavien sadan vuoden aikana Liettua laajeni Itämereltä Mustanmeren Krimille ulottuvaksi valtioksi, joka kotvan oli jopa Euroopan suurin. Etnisiä liettualaisia oli silloin vain 10 prosenttia väestöstä.

Suurimmillaan Liettuaan kuului osia nykyisistä Latviasta, Moldovasta, Puolasta, Ukrainasta, Valko-Venäjästä ja Venäjästä.

Gediminas lujitti myös sisäisesti keskusvallan otetta Liettuassa.

Naisrauhasta Suomen vanhin asiakirja

Ruotsin kuningas Birger Magnuksenpoika antoi lokakuun 1. päivänä 1316 Karjalan naisrauhana tunnetun julistuksen, joka on Suomen vanhin säilynyt asiakirja.

Latinankielisen, sulkakynällä pergamentille kirjoitetun suojelukirjeen avainkohta kuuluu Mikko Piipon suomennoksena näin: ”Kaikkien meille alamaisten vaimojen ja naisten, jotka asuvat meidän linnamme Viipurin alaisuudessa eli Karjalan maassa, olkoot aviossa eläviä, leskiä, siveyslupauksen tehneitä tai neitoja, tulee saada nauttia täyttä rauhaa ja turvallisuutta niin kuin itse valtakunnassamme Ruotsissa, yhtä hyvin omaisuuden kuin hengen puolesta, niin että rikkojia kohtaa meidän kuninkaallinen rangaistuksemme mitä ankarimpana.”

Birger ei julistanut naisrauhaa feminismin puuskassa, vaan hänellä oli ulko- ja sisäpoliittisia tarkoitusperiä.

Ulkopoliittisesti Birger halusi osoittaa Ruotsin oikeudellisen vallan ulottuvan alueeseen, jossa käytiin novgorodilaisten kanssa jatkuvaa kamppailua.

Sisäpoliittisesti Birger pyrki näyttämään mahtisuvuille kaapin paikan asettaen hallitsijan suoraan yksilöiden turvallisuuden suojelijaksi.

Kaupungistuminen käyntiin Turusta

Suomeen oli saatu vuoteen 1316 mennessä myös yksi oikea kaupunki, Turku.

Virallisesti Turun syntymävuotena juhlitaan vuotta 1229, jolloin piispanistuin siirrettiin Nousiaisista Koroistenniemelle lähelle Turun nykyistä Ylioppilaskylää. Itse Turun kaupungin perustamisesta ei ole säilynyt virallista asiakirjaa.

Arkeologisten tutkimusten mukaan oikeasti kaupunkimainen asutus alkoi kuitenkin syntyä Turkuun vasta 1300-luvun alussa.

Ensimmäinen maininta Turusta kaupunkina on vuodelta 1309. Turun tuomiokirkko oli vihitty vuonna 1300, mutta se saattoi olla vielä tuolloin puukirkko.

Turun linnaa oli alettu rakentaa 1200-luvun lopussa, ja 1310-luvulla olivat meneillään suuret laajennustyöt.

Aikaisemmissa vuosilehdissä olemme tarkastelleet uutisvuosia 1013, 1114 ja 1215.