Pirjo Hämäläinen
Tohtori Sykerön keittiössä neiti Nokkonen kyyhötti kyynelehtien pöydän ääressä. ”Mitä joululle on oikein tapahtunut?” hän valitti. ”Joulu on kadonnut!” ”Älähän nyt sure, kultaseni”, lohdutti tohtori Sykerö ja ojensi kupin teetä. ”Kyllä se sieltä varmaan ilmaantuu.”
Lapsen pahin pelko on vanhempien katoaminen ja katoamisen perustrauma hallitsee myös joulua, perhejuhlista tunteikkainta. Brittiläisen Jeffrey O’Kellyn tohtori Sykerö ja neiti Nokkonen ovat kadottaneet koko joulun, mutta yleensä joron jäljillä on vain joulupukki, joulunhenki, joulumieli, joulurauha tai joululaulu.
Nuuttipukkien lauma hoippui sarvet päässä ja haravat kädessä pitkin kylää ja vaati mölisten olutta.
Meillä kansakoulussa esitettiin kuusijuhlassa pieniä laulunäytelmiä eli rapsodioita, kuten oli tapana hienostella. Teemoista muistan vanhan joululaulun, joka oli pahasti kadoksissa, ja sitä sitten helmitaulun, karttatelineen ja kirjakaapin takaa etsittiin.
Nuoret ja keski-ikäiset eivät vanhaa joululaulua muistaneet, mutta onneksi pulpetin alta ryömi esiin eläkemuori, huivipäinen kolmasluokkalainen. Muori avasi hampaattomaksi mustatun suunsa ja alkoi heleällä äänellä laulaa: ”Tuo armon valkokyyhky nyt viestin maailmaan…”
Oikeassa elämässä 1300-luvulla sävelletty kyyhkyslaulu oli koululaisille perin etäinen ja sen katoaminen kuului sarjaan ”ei voisi vähempää kiinnostaa”.
Paljon huolestuttavampia hetkiä koettiin jo ennen kouluikää, kun vanhemmat ja isovanhemmat hokivat kehnoista ajokeleistä, jotka saattaisivat joulupukin tulon estää.
”Jollei jouluna ole lunta, voiko joulupukki tullakaan? Hän ei pulkallaan pääse kulkemaan lumetonta pintaa maan, Jollei jouluna ole lunta, kuorma-autonko lainaa hän? Vaiko lahjoineen junan tungokseen pukin luulet pyrkivän?” Vieno Kekkonen tahollaan hätäili.
Välillä joulupukilla oli niin tulinen kiire, että hän nakkasi lahjat pulkasta portaille tai eteiseen, mikä vahvisti pelkoa pukin totaalisesta katoamisesta. Ja niinhän siinä lopulta kävikin, kun joku löysäsuu lumouksen raa’asti rikkoi.
Muissa maissa pelkoon ei ole aihetta: Pyhä Nikolaus, Santa Claus, Sinterklaas, Père Noël, Christkind, Gesù Bambino, Jézuska, Ježiško, Ježíšek, enkeli, tonttu, nisse tai nasse ei fyysisessä olomuodossaan koteihin saavu. Ainoastaan Suomessa myyttinen lahjantuoja on samalla lihaa ja verta.
Joulupukki on pitänyt pintansa, sillä se ei ole Pyhän Nikolauksen pohjoinen, pitkäkarvainen alalaji, vaan kiertuepukkien viimeinen vihanta. Pukkeja töytäili kaikissa pimeän ajan juhlissa, mutta tunnetuimpia heistä ovat nuuttipukit.
Nuuttipukkien lauma hoippui sarvet päässä ja haravat kädessä pitkin kylää ja vaati mölisten olutta. Ja jos vaatimuksiin ei suostuttu, kaadettiin ulkohuussi, noettiin ovenkahvat tai tukittiin savupiippu.
Tiernapojat jatkoivat kirkon keskiaikaisia perinteitä ja käyttäytyivät enimmäkseen hyvin. Venäjällä heidän kollegoitaan olivat koljadnikit, jotka kantoivat Betlehemin tähteä ja lauloivat, miten Maria pesi kapaloita purossa tai Joosef toi vastasyntyneelle leipää.
Koljada oli kuitenkin meluisa, villi ja alkuaan pakanallinen talvikarnevaali: talonpoikainen väki puski toisiaan vuohina, tanssi halatti selässä kurkina, ryömi lumessa karhuina ja harrasti koomista ristiinpukeutumista.
Pietari Suuren ”kaikkeinjuopunein, kaikkeinhulluin ja mielettömin synodi” matki näitä kansanomaisia menoja, jakoi jäsenilleen rivoja titteleitä ja seurusteli tiiviisti Ivasko Hmelnitskin eli herra Humalan kanssa. Kirkollisina juhlina känninen synodi riehui ympäri kaupunkia, tunkeutui väkisin ylimystön koteihin ja sai hurskaat alamaiset kiehumaan kiukusta.
Kirkollisesta perinteestä juontuivat Suomessa hyvä Tuomas ja paha Nuutti. Tuomas oli epäluulostaan kuulu apostoli ja Nuutti taas Tanskan kaksipäinen Knud, prinssi ja kuningas. Pyhien herrojen muistopäivät rajasivat joulukauden ja samalla juopottelukauden. Tuomas kulki oluttynnyri olalla, mutta Nuutti vei tynnyrin pois ja kehotti lähtemään pikkuhiljaa kohti työmaata.
”Tule tänne, Tuomas kulta, tuo joulu tullessaasi! Kyll on kystä aitassamme, paljon pantua kokkoon: paarman reisii, sirkan siipii, peipposen peräpakura, sammakolta sakarivarvas, sisolieskalt silmäpuoli”, Katri Hatakka Sakkolan kirkonkylästä lausui vuonna 1887.
Katrin aitassa riitti kystä, mutta seinillä ei riippunut suinkaan lampaanlapoja, vaan hyönteisten, lintujen, sammakoiden ja matelijoiden mitättömiä ruumiinosia.
Erikoisia Tuomas-runoja on tulkittu niin, että köyhät tekivät pilaa vaatimattomasta joulustaan, mutta vastaavanlaiset absurdit luettelot ovat tuttuja tuonelakuvauksista, joissa peräseinä on peuran luista, sivuseinä sirkan luista ja kädensija kärpäsen luista. Kuolemanjälkeisen elämän alkukantaisin malli olikin hauta ja sen ympärillä maatuvat luut.
Jouluapostoliin sekoittui runoissa Tuonen Tuomas, joka saapui yhtä lailla taloihin, mutta ei jalkapatikassa, vaan korskeasti hevosilla: ”Suuret sulhaset ajavat – jo tulevi Tuonen Tuomas, matavi Manalan Matti, joka naia nappoavi, kotihinsa koppoavi, ilman vöittä, vaattehitta, ilman liinan aivinoitta.”
Tämä Tuomas oli köyhän ja sairaan ainut kosija, epätoivon kiidättämä ajomies, samaa heimoa kuin surma, jolle nainen lupasi neuloa sukat, kunhan elämän ahdistus vain loppuisi.
Eräissä säkeissä naisen surut muuttuivat suitsiksi, pahat päivät päitsiksi, murheet mustaksi ruunaksi, huolet hyväksi hevoseksi ja kylän sanat satulaksi. Mielikuva sururuunasta on mykistävän vahva, mutta savolaiset repivät siitäkin huumoria:
”Älä huoli vaikk on huoli, älä itke vaikk on ikävä! Hevosella on luu lujempi, luu lujempi, pää parempi, säärivarret vantterammat.”
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 