Pintaa syvemmältä
Trumpilaisuutta on esiintynyt Euroopassa jo ennen Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi: pyrkimykset demokratian sivuuttamiseksi, ”vierasryhmien” sulkemiseksi pois ja hyvin oikeistolaisen talouspolitiikan ajamiseksi ovat yleistyneet tällä vuosikymmenellä. Suomessahan ”perussuomalaiset” taustaryhmineen edustavat vieraskammoa, kun taas keskustan Juha Sipilä kokoomuksen tuella ajaa oikeistolaista talouspolitiikkaa.
Euroopan unionissa nämä suuntaukset ovat erikoisen vahvoja idässä, entisissä sosialistisissa maissa, joihin demokratia ei ole vielä ehtinyt juurtua. Siellä voivat valtioiden johtajatkin ajaa tällaista politiikkaa.
Vetoamalla enemmistön voimaan poljetaan pienempien ryhmien perusoikeuksia.
Unkarin pääministeri Viktor Orbán antoi tukensa Trumpille jo varhain ja sanoi, että hänen voittonsa ”antoi korkeimmalta mahdolliselta taholta luvan ajaa oman kansakunnan etua”. Myös Puolan hallituspuolue on samoilla linjoilla.
Tärkeä edelläkävijä tällä tiellä on ollut Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, joka viime viikolla julisti, että keskittämällä valta yhdelle ainoalle henkilölle vältetään köydenveto maan johtohenkilöiden välillä. Erdoğan onkin vuodesta 2010 johdonmukaisesti ajanut vallankeskitystä. Kuitenkin hän kutsuu itseään islamilaiseksi demokraatiksi.
EU:n sisällä Unkarin Orbán on ollut pioneeri oikeusvaltion alasajossa.
– Joka toinen ministeri Unkarissa on juristi, mutta käsitys oikeusvaltiosta on toinen kuin Brysselissä, historiantutkija Heino Nyyssönen totesi viime viikolla Aleksanteri-instituutin seminaarissa, joka käsitteli Unkarin ja Puolan etääntymistä EU:n ja Euroopan neuvoston (EN) linjauksista oikeusvaltion suhteen.
Ylin asiantuntija tässä suhteessa on EN:n Venetsian komissio, jonka jäsen Kaarlo Tuori kertoi seminaarissa komission varoittaneen sekä Unkaria että Puolaa niiden demokratiaa vaarantavista lakimuutoksista. Kun komission jäsenet, heidän joukossaan Tuori, viimeksi kävivät Puolassa tutkimassa tilannetta, vierailu leimattiin siellä ”turistimatkaksi”.
Syyskuussa Luxemburgin ulkoministeri Jean Asselborn vaati Unkarin sulkemista EU:sta sen epäinhimillisen pakolaispolitiikan vuoksi. Tämä olisi ”ainoa mahdollisuus suojella EU:n eheyttä ja arvomaailmaa”. Sen jälkeen pakolaistilanne Unkarin kaakkoisrajalla on rauhoittunut, eikä Asselbornin ole tarvinnut uudistaa vaatimustaan. Sen sijaan Orbánin hallinto on jatkanut vieraskammon käyttämistä oman Fidesz-puolueen kannatuksen lisäämiseksi.
Heino Nyyssönen, joka nykyään vaikuttaa Turun ja Tampereen yliopistoissa, on aikoinaan asunut pitkään Unkarissa ja seurannut siellä historiasta ja politiikasta käytävää keskustelua. Hän on kirjoituksissaan katsonut Unkarin epäonnisen historian suuresti vaikuttaneen nykyiseen ilmapiiriin.
Pahin tapahtuma oli Trianonin rauha ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Näistä Pariisin ympäristössä vuonna 1920 solmituista rauhansopimuksista Versaillesin rauha johti natsismin – äärimmäisen oikeistopopulismin – valtaantuloon Saksassa.
Sèvresin rauha luovutti voittajavaltioille hyvin suuren osan osmanien valtakunnasta jättäen vain pienen osan Anatoliasta Ankaran ympärille uudelle Turkin tasavallalle. Turkin Kurdistanin tulevaisuudesta piti järjestää kansanäänestys. Mustafa Kemal Atatürkin vapautusarmeija kumosi tämän Sèvresin rauhan ja suurin piirtein nykyinen Turkki perustettiin. Kurdistan jäi perustamatta.
Mutta Trianonin rauha jäi voimaan. Unkarille jäi vain 28 prosenttia Unkarin kuningaskunnan pinta-alasta ja 36 prosenttia sen väestöstä. Uuden valtion ulkopuolelle jäi 31 prosenttia unkarilaisista: Romanian Transilvaniaan, Serbian Vojvodinaan sekä Itä-Slovakiaan. Kuningaskunnan kymmenestä suurimmasta kaupungista viisi jäi uusien rajojen ulkopuolelle.
Ei siis ihme, että katkeruus jäi uuden valtion perusvireeksi. Korvikkeena on ulkounkarilaisille nyt myönnetty Unkarin kansalaisuus.
Viktor Orbánilla on tapana pitää suuret linjapuheensa kesäisin Transilvanian Baile Tusnadissa, siis Romaniassa. Siellä hän vuonna 2014 otti etäisyyttä lännen demokratioihin, jotka eivät hänen mukaansa ole pysyneet kilpailukykyisinä, kun taas ”epäliberaalit demokratiat” kuten Kiina, Singapore, Intia, Turkki ja Venäjä ovat menestyneet. Viime kesänä hän samassa paikassa kehui Trumpia.
”Epäliberaali demokratia” on käsite, jota kolumnisti Fareed Zakaria käytti vuonna 1997 järjestelmistä, joissa pidetään vaalit ja muodostetaan enemmistöhallitukset, mutta ei tunnusteta vähemmistöjen oikeuksia. Vetoamalla enemmistön voimaan voi siten polkea pienempien ryhmien perusoikeuksia.
Valtio-oppinut Jan-Werner Müller, joka on tuoreessa kirjassaan pyrkinyt määrittelemään populismia, pitää kuitenkin käsitettä ”epäliberaali demokratia” hienostelevana puhuttaessa Turkista, Unkarista tai Puolasta – näiden hallitukset ovat kerta kaikkiaan epädemokraattisia.
Tästä ei tässä Aleksanteri-instituutin seminaarin asiantuntijajoukossa tuntunut olevan erimielisyyttä. Enemmän Unkarista ensi kerralla.
uutiskirje 
