Sisällissota ei ole uusi aihe, mutta sen valkoista osapuolta ei ole juuri kuvattu 1920–1930-lukujen ”vapaussotakirjallisuuden” jälkeen. Sillanpään Hurskas kurjuus (1919) tai Kössi Kaatran Punaiset ja valkoiset (1919) toki löivät mukaan sävyjä. Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla (1959–1962) siirsi luupin hävinneiden näkökulmaan. Linnan linjoilla monet kirjailijat Merestä Tuuriin ja Landeriin ovat kertoneet pääasiassa punaisten kohtaloista.
Lahtarit on eräänlainen sisarteos Anneli Kannon aiemmalle romaanille Veriruusut (2008), joka kuvaa punaisia naiskaartilaisia. Lahtareissa Kanto käyttelee pohjalaisia murteita yhtä hyvin kuin Antti Tuuri Talvisota-romaanissa (1984). Verisistä tapahtumista huolimatta teoksessa on huumoriakin. Romaani piirtää myös punaisista pikakuvan, ja punaista terroria sivutaan.
Kannon teos liittyy nykyiseen historiallisen romaanin buumiin. Se on kansainvälinen trendi, jossa fiktio perustetaan tarkasti tositapahtumille. Laaja taustatyö näkyy. Kirjailija hyödyntää nuoren polven historiantutkimusta, jossa sisällissotaa on käsitelty kriittisesti. Valkoinen terrori on räiskähtänyt esiin, kun sitä vuosikymmeniä peiteltiin ja kaunisteltiin.
Aihe on järeä: väkilukuun suhteutettuna Suomessa tapettiin teloituksissa ja vankileireillä enemmän ihmisiä kuin Stalinin suuressa terrorissa 1937–1938.
Aihe on järeä: väkilukuun suhteutettuna Suomessa tapettiin teloituksissa ja vankileireillä enemmän ihmisiä kuin Stalinin suuressa terrorissa 1937–1938: vankileirien kuolleisuusprosentti oli isompi kuin natsien keskitysleireillä. Puhdistukset olivat valtaosin suunniteltuja.
Eripurainen valkoinen kuoro
Kannon romaanissa ei ole kysymys vain historian elävöittämisestä, vaikka joku voisi sellaistakin epäillä. Teoksessa hyödynnetään nykyproosassa yleistä näkökulmatekniikkaa. Kahdeksan keskushenkilön lisäksi sivuhenkilöitä vilisee. Pienistä jäykkyyksistä huolimatta Kanto onnistuu lataamaan kuhunkin ääneen särmää. Mukaan hän yhdistelee historiallisia dokumentteja, päiväkäskyjä, sanomalehtijuttuja, muisteluksia.
Eri näkökulmat luovat romaaniin ristivalotusta ja asettavat toisensa kriittiseen tai huvittavaan valoon: osa henkilöistä kuvaa tapahtumia hyvinkin väritetysti. Syntyy eripurainen kuoro, josta yksittäiset äänet nousevat välillä etualalle.
Terävänä esiin piirtyy muonittajaksi sotaan lähtenyt Helena, joka toimii myös arkuttajana, kuulustelujen kirjurina ja sensorina vankileirillä. Romaanissa on muitakin vahvoja naishahmoja ja yleensäkin feministinen viritys.
Suojeluskuntalainen Ketoluoma kehittelee Lauri ”Tahko” Pihkalan tyylisiä nationalistisia rotuoppeja oikeuttamaan valkoisen armeijan toimia. Konekiväärimasinisti Friis tuo muistumia Vihtori Kosolasta. Jääkäri Ylivalli on traagisempi hahmo, joka uskoo isänmaahan, mutta kansalaissodan lihamyllyn jälkeen tilalle astuvat pettymys ja katumus.
Jääkäreitä elähdyttää nationalismi ja usko Saksaan. Pohjalaiset talonpojat ovat usein körttiläisiä ja luottavat asiansa oikeuteen, varsinkin kun sanotaan lähdettämän ”punaryssiä” vastaan. Yllättäen vastassa on suomalaisia. Tampereen taisteluissa kaduilla makaa ruumiita, talot palavat. Juopuneet valkokaartilaiset sekoilevat ja ahdistelevat naisia.
Sattuman kauppaa
Marko Tapio kuvaa romaanissa Arktinen hysteria (1967–1968) sisällissodan osapuolten aatteettomuutta ja nihilismiä. Kannon tulkinta ei ole nihilistinen, vaikka hänelläkin sota näyttäytyy pääasiassa taisteluna vallasta. Molempien puolten johtajia kuvataan satiirisesti. Tavallinen kansa kärsii, eikä välttämättä pidä kummastakaan osapuolesta.
Kanto esittää sodan katastrofina, johon monet tapahtumien käynnistyttyä ajautuvat. Suojeluskuntalainenkin ajattelee miten sattumaa on, ettei hän kulje punakaartissa.
Kirjan loppuosan tapahtumat ovat todella raakoja, vaikka Kanto kuvaa terroria tyylikkäästi: teloituksia, raiskauksia, ”venäläisten” etnistä joukkomurhaa Viipurissa, Hennalan leirihelvettiä.
Veriruusuissa henkilöt löytävät voimaa rakkaudesta. Lahtareissa ihmissuhteet epäonnistuvat tai vaipuvat merkityksettömiksi. Sodan kauhut sammuttavat intohimon ja aatteiden palon. Voittajatkaan eivät selviydy vauriotta. Jääkäri Ylivallista tuntuu, että voittajia ovat vain valkoisten taustalla piilevät rahamiehet. ”Vapaussodan” voittajat ovat myyneet Suomen Saksan vasalliksi.
Lahtarien ihmisiä heittelevät kollektiiviset voimat, he kulkevat sodan huumassa, eikä yksikään voi pyristäytyä irti aikakauden kymestä.
Anneli Kanto: Lahtarit. 389 sivua. Gummerus 2017. 400 sivua.
uutiskirje 
