On suosittua julistaa, että koko vastakkainasettelu vasemmiston ja oikeiston välillä on aikansa elänyt. Keskustelua leimaa kuitenkin suuri epäselvyys siitä, mitä vasemmistolainen ja oikeistolainen politiikka edes tarkoittaa. Satunnaiset kärjistetyt mielikuvat hallitsevat keskustelua.
Maailman eri kolkissa ja eri aikoina on vaikuttanut hyvin erilaisia itsensä vasemmistolaiseksi julistaneita puolueita ja liikkeitä. Voi olla hyvin vaikeaa nähdä, yhdistääkö niitä juuri mikään. Kaikille yhteisen vasemmistolaisen aatteen tunnistaminen vain niitä katsomalla saattaa olla mahdoton tehtävä.
Tietosanakirjojen mukaan vasemmistolaisen politiikan ydinajatus on, että jokainen ihminen on samanarvoinen ja eriarvoisuutta pitää pyrkiä vähentämään yhteiskunnassa. Se on tarkoittanut näin myös pyrkimystä uudistaa yhteiskuntaa.
Hyvinvointivaltion rinnastaminen Stalinin hirmuhallintoon on vain halpa silmänkääntötemppu, mutta menee kummasti läpi monelle kirkasotsaiselle liberaalille.
Oikeiston mukaan taas yhteiskunnassa esiintyvä eriarvoisuus on luonnollista eikä siinä ole mitään väärää. Vanha oikeisto oikeuttaa tämän Jumalalla tai perinteellä – uudempi liberalistinen oikeisto ”terveellä kilpailulla” ja idealistisella yksilönvapauden ihanteella.
Perinteisesti oikeistolaisuus on ollut konservatiivisuutta. Liberaalit maailmankansalaiset ovat suhteellisen tuore ilmiö oikeistoperheessä. Toki edelleenkin liberalismi on oikeistolle usein enemmänkin päälle liimattu ylevä oikeutus yläluokan etuoikeuksille. Yksilönvapauden kunnioittaminen on monesti kovin valikoivaa ja tarkoitushakuista.
Kun nykyaikaisenkin oikeiston pintaa vähän raaputtaa, paljastuu aika usein arvomaailma, jonka mukaan hyväosaiset ovat osansa omalla ahkeruudellaan ja lahjakkuudellaan ansainneet – ja jos joku on huono-osainen, on se hänen omaa syytään: eriarvoisuus ei ole harjoitetun politiikan seuraus. Tämän tueksi oikeisto levittelee innokkaasti tarinoita työhaluttomista työttömistä ja tuilla elävistä laiskoista nuorista.
Toki realistinen vasemmistolaisuuskin hyväksyy kohtuulliset tuloerot: Itsensä kouluttamiseen voidaan kannustaa paremmalla palkalla. Ylitöitä tekevä on tietysti lisäpalkkansa ansainnut. Mutta kun ”koroilla elävä” perijä ansaitsee tuhat kertaa enemmän kuin pitkää päivää painava työläinen, ero on järjetön – eikä varmasti perustu ahkeruuteen.
Britannian rautarouva Margaret Thatcherista alkanut uusliberalismi on toki kaapannut uudistajan roolin oikeistolle. Monissa länsimaissa vasemmistolaisista arvoista hiljalleen rakennettu hyvinvointivaltio on leimattu yksilön vapautta rajoittavaksi totalitääriseksi järjestelmäksi, joka pitää purkaa. Pohjoismaisen demokraattisen hyvinvointivaltion rinnastaminen johonkin Stalinin hirmuhallintoon on tietysti vain halpa silmänkääntötemppu – mutta menee kummasti läpi monelle kirkasotsaiselle liberaalille.
Modernille oikeistolle onkin ominaista pyrkimys suurituloisten verojen alentamiseen julkista sektoria leikkauksin supistamalla. Tätä ajetaan tunteita herättävillä mielikuvilla loputtomasti paisuvasta julkisesta sektorista ja kymmenistä tuhansista turhista byrokraateista. Todellisuudessa kyse on opettajista, lääkäreistä, sairaanhoitajista, poliiseista ja palomiehistä. Eikä julkisen sektorin työtekijöiden määrä ole tosi asiassa kasvanut enää pitkään aikaan. Aina taantumassa työttömyys toki aiheuttaa sosiaalimenojen kasvua.
Vasemmisto sitä vastoin esittää verotuksen progressiivisuuden maltillista kiristämistä ja erityistä huolehtimista kaikkein heikoimmassa asemassa olevista. Vertaukset Neuvostoliittoon ovat yhtä naurettavia kuin suosittujakin.
Suurituloisten verojen keventämistä puolustaessaan oikeisto sanoo, että työtekijät ovat palkkansa ansainneet – että palkka kannustaa tekemään työtä. Sama oikeisto kuitenkin ajaa laajalla rintamalla palkkojen alentamista. Myöskään työttömiä ei kannusteta työhön palkalla. Heidän tilanteensa halutaan nyt tehdä sietämättömäksi simputtamalla heitä mitä nöyryyttävimmillä tavoilla – jotta työttömät ottaisivat vastaan kurjintakin ”paskaduunia” tai suostuvat jopa palkattomaan työhön.
Oikeiston silmissä ihmiset näkyvätkin jakautuvan kahteen aivan erilaiseen lajiin. Toisaalla ovat ”menestyjät”, joita pitää kannustaa yhä suuremmilla tuloilla. Toisaalla on työläiset ja työttömät, joita kannustetaan tuloja leikkaamalla, ja varsinkin työttömille tarjotaan pelkkää keppiä. Heidän yksilönvapaudestaan liberaali oikeisto ei ole pahemmin huolissaan.
Vauras ja vakavarainen Suomi on monella tapaa hyvä paikka asua. Kuitenkin Suomessa elää nytkin noin 130 000 lasta köyhyydessä. Määrä on melkein kolminkertaistunut 1990-luvulta. Noin 120 000 suomalaista elää niin kutsutussa vakavassa köyhyydessä. Leipäjonot kasvavat. On alettu puhua syrjäytymisestä jo toisessa sukupolvessa.
Samaan aikaan hallitus tekee eriarvoistumista lisääviä päätöksiä yksi toisensa perään. Yrityksille ja suurituloisille on sen sijaan tarjoiltu miljardien veronkevennykset. Lisäksi valtio jakaa vuosittain miljardien yritystuet, jotka ovat suurelta osin haitallisia.
Me suomalaiset pystymme parempaan. Köyhyys voitaisiin aivan hyvin siirtää historiaan. Oikeiston silmissä vain sen perijän oikeus perintöönsä ja pääomatuloihinsa – mahdollisimman vähin veroin – on suurempi ihmisoikeus kuin noiden elämän suuressa lotto-arvonnassa hävinneiden, jopa lasten, oikeus ihmisarvoiseen elämään.
Ero oikeiston ja vasemmiston välillä on todellisuudessa ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin. Oikeiston intresseissä vain on väittää päinvastaista: että kyse ei olisi arvovalinnoista vaan muka ainoasta mahdollisesta järkevästä tavasta hoitaa taloutta.
Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.
uutiskirje 