Vähän aikaa sitten uutisoitiin löytyneen 34 miljardin arvoinen skandiumesiintymä Savosta. Somessa närää herätti monelle ihmetykseksi tullut tieto, että hyöty löydöstä on jälleen valumassa ulkomaiselle suurpääomalle, ei suinkaan savolaiselle maanomistajalle tai yhteiskunnalle.
Suomessa maan pinnan alapuolella olevat luonnonvarat omistaa se taho, joka alueen ensiksi itselleen valtaa.
Kansantaloustieteen professori Olli Tahvonen Helsingin yliopiston metsätieteiden laitokselta ihmetteli jo muutama vuosi sitten, miksi Suomessa kaivosten perustamista ohjaa yhä tämä 1700-luvulta periytyvä ja Roope Ankan Klondyke-seikkailusta tuttu ”löytäjä saa pitää” -periaate, vaikka monissa muissa maissa siitä on luovuttu.
”Kaivannaisten jälkeen ovat vuorossa pohjavedet.”
Suomen lainsäädäntö on jäänyt jälkeen, sillä on oletettu ettei arvokkaita esiintymiä enää juurikaan löydy. Nyt kun tilanne on muuttunut, ja valtava osa Suomesta on jo ulkomaisten suuryritysten valtaamaa ja uusia esiintymiä löytyy vilkkaasti tulisi valtionkin muuttaa suhtautumistaan luonnonvaroihin. Luonnonvaroista on puhuttava kokonaisuutena, sillä kaivannaisten jälkeen on vuorossa pohjavedet.
Kaivosteollisuus ei ole ristiriidatonta liiketoimintaa missään nimessä. Sen ohella syntyvän vaurauden ja työllisyyden lisäksi aiheutuu aina suurta haittaa luonnolle.
Kun on kyseessä ihmisten ja luonnon kannalta vahingollisesta toiminnasta, olisi äärimmäisen tärkeää, että hyötyjä ja loppulaskun maksaja olisi sama. Silloin myös hyötyjällä olisi intressejä pitää vahingot minimissään ja kehittää sitä varten parempaa vihreämpää teknologiaa.
Lähtökohtana tulisi olla, että luonnonvarat ovat valtion, maakuntien tai kuntien eli sen kansalaisten omaisuutta, jonka käyttöön yhteiskunnalla pitäisi olla etuoikeus. Jos jokin yksityinen taho haluaisi tutkia maaperää ja lopulta perustaa kaivoksen, tulisi alueesta maksaa riittävä korvaus ja kaivannaisista rojaltia tai veroa.
Tämänlainen järjestely on voimassa valtaosassa länsimaita. Miksi ei siis Suomessa?
Suomi on ratifioimassa EU:n ja Kanadan välisen vapaakauppasopimus CETA:n tämän vuoden syksynä.
CETA pitää sisällään kehitysmaihin kohdistuneita investointeja varten luodun investointisuojan, jonka mukaisesti ratifioinnin jälkeen tehdyt yrityksien voittomahdollisuuksia heikentävät lakimuutokset voidaan riitauttaa lopputuloksesta riippumatta yhteiskunnalle useita miljoonia euroja maksavaan välimiesmenettelyyn.
Se on kaikkien lakien yläpuolelle luotu, yritysjuristien ylläpitämä oikeusaste, jossa vahditaan vain ja ainoastaan yritysten edun toteutumista. Käytännössä kaikki demokraattiset päätökset, jotka uhkaavat suurpääomaa ratifioinnin jälkeen, voidaan haastaa tähän oikeuteen.
Tämä tarkoittaa sitä, että Suomella on todella kiire muuttaa täysin järjenvastaista kaivoslainsäädäntöään.
Tiedän, että luonnonvarojen paremmalla yhteiskunnallisella hyödyntämisellä on todella laaja tuki yli puoluerajojen. Mahdollisuus siis asiaan puuttumiseen on jos kansalaiset ymmärtävät herätä puolustamaan kansallisvarallisuuttaan.
Joona Mielonen
Kotka
uutiskirje 
