Voidaan ehkä puhua jo ilmiöstä. Pääkaupunkiseudulla esitetään samaan aikaan peräti neljää mielenterveyden häiriöitä käsittelevää teosta.
Takomossa pyörii Hanna Rytin Aina on joku syy, Kansallisteatterissa Jenni Toivoniemen ja Kirsikka Saaren kirjoittama Masennuskomedia ja koreografi Sanna Kekäläisen teos Hullut sai ensi-iltansa 24. päivä tammikuuta Stoassa.
Tuorein tulokas on Elina Kilkun ohjaama ja Raisa Omaheimon käsikirjoittama Häiriö Teatteri Jurkassa.
”Normaalius on aina sopimuskysymys.”
– Meitä kiinnostavat yleisen ja yksityisen risteämäpinnat, valta ja rakenteet, perustelee Omaheimo aiheen valintaa.
Mielenterveysasioissa jos missä on kyse yksityisen törmäyksestä yleiseen. Tavallisin mielenterveyden häiriöistä on masennus, johon elämänsä aikana sairastuu joka viides suomalainen.
Mikä on normaali?
Häiriön tekijöiden edellinen esitys Läski nosti kaksi vuotta sitten lihavuuden ja kehofasismin yhteiskunnalliseksi puheenaiheeksi ja keräsi loppuunmyydyt salit ympäri maata.
Häiriö puolestaan laajentaa käsitystämme “normaalista”.
– Tavanomaisuus ja normaaliushan on aina vain sopimuskysymys. Häiriö on aina suhteessa johonkin, sanoo Raisa Omaheimo.
Häiriö on poikkeama tavanomaisesta ja pitää näin sisällään myös määritelmän tavanomaisesta. Omaheimo uskoo, että jos yhteiskunta olisi sallivampi ja avoimempi, häiriö lakkaisi olemasta häiriö.
– Vammaisaktivismissa on ajatus, että pyörätuolilla liikkuvalla ihmisellä ei ole vammaa ennen porrasta. Hän liikkuu hyvin, mutta porras tuottaa vamman, häiriön.
– Meillä voisi olla paljon monipuolisempi käsitys ihmisestä, työnteon tavoista ja persoonallisuustyypeistä. Miksi aina pitää olla niin reipas ja noheva? Introvertti ja hiljainen voi hoitaa työnsä ihan yhtä hyvin.
Salonkikelpoiset selviytyjät
Yksi Aina on joku syy -esityksen hahmoista on Naistenlehden kansikuva: pirteän värisissä ulkoiluvaatteissa itseään ja muita latteuksilla tsemppaava reippailija.
Raisa Omaheimo tunnistaa ilmiön: Tietyt mielen häiriöt ovat salonkikelpoisia. Masennuksesta voi puhua, kun se on ohi.
Hän sanoo vierastavansa masennuspuhetta, joka kertoo ”onnellisista selviytyjistä”. Mutta on siitä hyvääkin seurannut: on tullut tilaa puhua.
– Ihmiset uskaltavat paremmin puhua masennuksesta tai masennuslääkityksestä vaikka ystävilleen. Ehkä pikkuhiljaa voitaisiin alkaa puhua myös muista mielen häiriöistä, ilman että se heti tuottaa sosiaalisen kuoleman.
Keskustelua ja puhetta siis kaivataan, mutta kenen pitäisi keskustella ja mistä? Omaheimon mielestä pitäisi siirtyä yksilön vastuuttamisesta yhteiskunnalliselle tasolle.
– Pitäisi puhua poliittisista arvovalinnoista, rahanjaosta ja ihmisarvosta. Mielenterveyden ja sairauksien hoito on tällä hetkellä tosi huonoa. Hoitoa on ihan liian vaikea saada, hoitoon päästäkseen pitää olla todella kipeä. Tarvitaan lisää resursseja: rahaa, henkilökuntaa ja päivystyspisteitä.
– Olisi syytä purkaa myös toiseuttavaa ajattelua, jossa skitsofreenikot tai psykoosin kokeneet ovat ”ne muut”. Se on vaarallinen tapa ajatella. Eivät mieleltään sairastuneet elä jossain erillään, vaikka osa onkin enemmän syrjässä.
Kukaan ei sairastu yksin
Omaheimo etsi Facebookin kautta ihmisten kertomuksia mielenterveyden häiriöistä.
– Tekstien määrä oli massiivinen ja yllättävä. Moni kirjoittajista kiitti, että oli ihanaa purkaa tarinaansa paperille ja tulla kuulluksi.
Myös Aina on joku syy -esitystä varten haastateltiin masennuksen kokeneita ja se kuuluu esityksessä.
Se tarkastelee masennusta ruumiillisena kokemuksena. Esitys kirjaimellisesti ruumiillistaa näyttämölle niin riemastuttavan mantelitumakkeen (tanssija Kaisa Niemi) kuin stressin ja peräsuolilimankin. Masennus tuntuu tukahduttavalta märältä villalta ja painona rintakehän päällä.
Yksilön subjektiivisen kokemuksen rinnalle esitys tuo yhteisön ja yhteiskunnan. Yksilöllisten sankaritarinoiden sijaan se muistuttaa, ettei kukaan sairastu yksin eikä kukaan parane yksin.
Myös Sanna Kekäläisen Hullut etsii vastauksia ihmisyhteisöstä. ”Merkittävät asiat eivät koskaan ole yhdessä ihmisessä, vaan aina ihmisten välillä.”
Näytösten yhteydessä järjestetään keskustelutilaisuuksia, joissa teemaan pureudutaan muun muassa ulkopuolisuuden, sukupuolen, vaientamisen ja toipumisen kokemusten kautta.
Toivon ja toipumisen ajatus kytee ja aina on joku syy hengittää.
”Haava on se paikka, josta valo pääsee sinuun”, kuten Aina on joku syy -esityksessä todetaan.
Häiriön ensi-ilta Teatteri Jurkassa 27.1. kello 19.
uutiskirje 
