Kantaa ottavan taiteen kirjo on tyylillisesti laaja. On puhtaasti dokumentaarista taidetta, jonka pyrkimys on näyttää maailman epäkohtia toteavasti, ”sellaisenaan”. Tekijä voi kuvitella totuuden julkituomisen riittävän toimeen ryhtymiseen.
On sellaistakin taidetta, joka pyrkii aktiivisesti taistelemaan paremman maailman puolesta ja esittämään pelkkien väitelauseiden sijaan toimintaohjeita. Tällaista on totuttu vähättelemään ”tendenssitaiteena”.
Kantaa ottavanakin taide on kuitenkin aina myös taidetta, ja sellaisena sitä voi tarkastella eettisen lisäksi myös esteettisin perustein. Tämä ei ole ihan ongelmatonta.
Koneensa ääreen nukahteleva, uupunut nuori työläinen on niin voimakas kuva, ettei sitä hevin unohda.
Toisinaan saattaa käydä niin, että taiteilijaa syytetään ”kurjuuden estetisoinnista”. Näin on osin käynyt esimerkiksi valokuvaaja Meeri Koutaniemelle, jonka emotionaalisesti voimakkaat kuvat ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton. Ristiriitaa kuvaa varsin havainnollisesti se, että hänen kuvansa maasai-heimon ympärileikkauksista saivat kritiikkiä vastaansa Suomen Unicefilta, kun taas Saksan Unicefin valokuvakilpailussa ne saivat kunniamaininnan.
Huomaan usein miettiväni yhteiskunnallisen ja esteettisen vuorovaikutusta taiteessa. Tätäkin kirjoittaessani katsoin televisiosta Rahul Jainin visuaalisesti vahvan dokumentin Machines (2016).
Intian Gujaratissa kuvattu elokuva vie katsojan suuren tekstiilitehtaan arkeen ja työläisten päivittäiseen elämään kaikessa lakonisuudessaankin uskomattomalla voimalla. Machines on selvästikin aiheestaan varsin paljastava ja analyyttinen dokumentti, mutta samalla myös audiovisuaaliset keinonsa suvereenisti hallitsevaa elokuvataidetta.
Olen hiljalleen päätynyt siihen, että esteettisten ja psykologisten keinojen hallinta lisää useimmissa tapauksissa merkittävästi kantaa ottavan taiteen voimaa. Kyökkipsykologiani saa vahvistusta jatkuvasti omista kokemuksistani.
Katsoi Machinesin eilen, ja vielä tänäänkin se elää mielessäni varsin voimakkaasti. Se oli jopa niin voimakas, että ajattelin katsoa sen piakkoin Areenasta uudelleen. Olen ollut toki jo pitkään tietoinen vaatetusteollisuuden ongelmista ja työläisten riistosta, mutta elokuvan tuottama voimakas emotionaalinen kokemus saa minussa aikaan selvästikin pitkäkestoisia tuntemuksia, joiden avulla mietin esimerkiksi tulevaa kulutuskäyttäytymistäni taatusti aiempaa tarkemmin.
Usein tuntemus syntyy varsin pienin inhimillistä läsnäoloa korostavin keinoin. Koneensa ääreen nukahteleva, uupunut nuori työläinen on niin voimakas kuva, ettei sitä hevin unohda. Dokumentteja katsoessa saa myös aina vahvistuksen sille, että ylipäänsä taiteissa ihmiskasvot ovat sellainen ikiaikainen aihe, jonka lumovoima ei häviä koskaan.
Kaikkea tätä saa taas mietiskellä Tuomas Linnan (s. 1985) näyttelyssä Huoli (Kuvataideakatemian projektitila, Lönnrotinkatu 35, Helsinki, 2.–18.2.), vaikka nimenomaan kasvot puuttuvat. Nuori taiteilija käsittelee teoskokonaisuudessaan suomalaista lastensuojelua. Hän on kuvannut laitoshoitoon sijoitetuilta lapsilta haltuun otettuja esineitä sekä lasten tekemiä piirroksia ja kirjoituksia. Lisäksi hän on tallentanut laitoshoidon läpikäyneiden nuorten tarinoita.
Lasten ja perheiden pahoinvoinnin tulisi olla yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä, mutta näin ei ole. Ongelma on vakava ja koskettaa varsin monia ihmisiä: vuonna 2016 yhteensä 17 330 lasta oli sijoitettuna kodin ulkopuolisen hoitoon joko kiireellisesti tai huostaan otettuina.
On täysin selvää, että huostaan otettuja lapsia ei voi käsitellä yksilöidysti heidän kasvojaan näyttäen. He tarvitsevat suojelua, eikä sosiaalipornoon vivahtavalle käsittelytavalle voi antaa minkäänlaista sijaa.
Linna on valjastanut monet taiteen keinot ongelman ratkaisuun: on liikkuvaa kuvaa, valokuvaa ja ääntä. Hän on myös tavallaan ovelasti ottanut käyttöön modernistisia tekniikoita. Toistoa ja sarjallisuutta, jotka tekevät esimerkiksi takavarikoiduista esineistä otetusta taustaltaan häivytetystä esineistä kuin arvokkaita taideobjekteja.
Linna on karsinut esineistä pois kaiken sen, mitä esineiden yksilöidyistä tarinoista voisi päätellä. Ratkaisu tekee niistä kuitenkin varsin tarinallisia. Katsoja ryhtyy välittömästi miettimään ja kuvittelemaan tarinoita niiden taustalla. Mukana on esimerkiksi paljon erilaisia aseita tai sellaiseksi sopivia esineitä. Hyökkäys vai puolustus? Voima vai pelko?
Yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivässä taiteessa on usein se ongelma, että galleriakontekstissa vaikuttavuus ei ole kovinkaan suuri. Yhden yksittäisen näyttelyn näkee lopultakin aika harva katsoja.
Tuomas Linna on sitoutunut aiheeseensa. Hän on kuvannut ja kerännyt materiaaliaan vuosina 2014–16 kaikissa Suomen maakunnissa. Hän on myös esitellyt tuloksiaan vuosien 2015 ja 2017 välisenä aikana kahdeksassa eri maakunnassa – eikä pelkästään taidekontekstissa. Teos on ollut esillä lastensuojelulaitoksen pihalla, katujen varsilla, kirjastoissa, kirkkosalissa, gallerioissa ja museossa. Nyt teos on nyt ensimmäistä kertaa laajasti esillä Helsingissä.
Tällaisen taiteen onnistumisen arvioin-nissa minimivaatimus lienee se, että käsitelty tematiikka nousee keskustelun kohteeksi. Ei kuitenkaan sovi unohtaa toista tärkeää ulottuvuutta.
Taide on usein näkyväksi tulemista ja sen mahdollistamista. Lapset ovat yhteiskunnassamme edelleenkin ryhmä, joka jää usein näkymättömäksi ja kuulumattomaksi. He kommentoivat harvoin omaa asemaansa.
Televisiossakin haastatellun lapsen kommentti on useimmiten: ”Ihan kivaa.” Linna tarjoaa taiteellisin keinoin tilaa vaihtoehtoisillekin kommenteille, joita on syytä kuunnella tarkasti.
lehti 