Tanssivat ja taistelevat anarkistinaiset KokoTeatterissa

Lavastaja Aili Ojalo rakentaa KokoTeatterin näyttämöllä kivistä muuria.

Se kantaa Tanssiva agitaattori -näytelmässä monia merkityksiä: Pariisin barrikadit, muuri pariisilaisella hautausmaalla, kivet ainoana aseena, kun muuta ei enää ole, vankilan muuri.

Näytelmän päähenkilöt: yhdeksi Amerikan vaarallisimmista naisista kutsuttu Emma Goldman ja Pariisin kommuunin Louise Michel olivat useita kertoja vankilassa. Kaksi huimapäätä ja rajojen rikkojaa, joiden suurin rikos oli rohkeus.

– Näytelmä käynnistyy Emman kohdalla tilanteesta, jossa häntä syytettiin presidentin ampumiseen yllyttämisestä, johon hän todellisuudessa ei ollut osallisena, Helena Kallio kuvailee.

– Siihen kiteytyy mielestäni paljon sitä, mikä on niin sanotun demokratian suhtautuminen fiksuun ja sivistyneeseen naiseen, joka kritisoi valtaa ja korruptiota. Aika ajankohtaisia kysymyksiä.

Esitys palaa varhaisen naisliikkeen, työväenliikkeen, kansalaisaktivismin ja vallankumouksen unelmiin.

Kuuluvatko vapaus, veljeys ja tasa-arvo naisille? Entä seksuaalinen itsemääräämisoikeus tai julkinen ja poliittinen tila? Muun muassa näihin kysymyksiin Tanssiva agitaattori etsii vastauksia.

Tekijöitä ja ajattelijoita

Kallio palaa Tanssiva agitaattori -näytelmässään teemoihin, joita on käsitellyt aiemminkin. Aktivisteista kertoi niinikään Kokoteatterille tehty näytelmä Lipusta revitty tähti, sukupuolikysymyksiä hän on tutkinut niin teatterin piirissä kuin romaanissaan Ennen kuin sielu puutuu.

Asiat, joiden puolesta Emma ja Louise yli sata vuotta sitten kamppailivat, ovat ihmeen akuutteja tänäänkin.

– Demokratia, sananvapaus, ihmisen vapaus toimia, sukupuolten vapaus, Kallio luettelee.

Feministisissä kysymyksissä naiset olivat aikaansa edellä.

– He olivat suffragetteja radikaalimpia eivätkä esimerkiksi uskoneet, että äänioikeus pelkästään pelastaa.

Goldman liitti ajattelussaan naisten seksuaaliset ja sosiaaliset oikeudet yhteen yhteiskunnallisten sortavien rakenteiden kanssa. Pariisin kommuunin naisten liitto puolestaan vaati muun muassa palkkatasa-arvoa, avioero-oikeutta naisille ja koulutusta tytöille.

Naiset olivat ajattelijoita, mutta myös toimijoita. Emma kouluttautui kätilöksi ja Louise opetti köyhiä lapsia Pariisin ghetoissa. He pitivät ihmisten ajamista köyhyyteen yhteiskunnan väkivaltaisimpana elementtinä.

– Molemmilla oli resursseja kouluttautua ja he olivat hyvin lukeneita. Heitä yhdisti ajatus siitä, että ne, joilla on paljon, myös jakavat sitä. Työväenliikkeessä oli paljon valistuksen ja tietoon tulemisen ideaalia.

”If I can’t dance to it, it’s not my revolution!” (Jollen voi tanssia sitä, se ei ole minun vallankumoukseni.)

Sitaatti ei ole kirjaimellisesti Emma Goldmanin suusta, mutta se kuvaa hyvin hänen aistillista anarkismiaan.

– Emma havainnoi aivan edellä aikaansa kalvinistista puritanismia Amerikassa, joka taas näyttäytyy kristillisen fundamentalismin muodossa aina Valkoista taloa myöten.

– Kun Emmalta kysyttiin, miten hänestä tuli anarkisti, hän viittasi siihen, että asioita on muutettava myös oman pään sisällä. Naisenkin vallankumous alkaa seksuaalisesta vapaudesta. Hän oli sitä mieltä, että naisen täytyy olla vapaa valitsemaan kenen kanssa hän seksuaalielämänsä ja elämänsä jakaa. Muuten on aina joku mies, joka on valmis valtaamaan naisen elintilan.

Ei enää länkytystä

Naisten asema vallankumousliikkeiden sisälläkin on ollut marginaalissa. Sieltä ulos pyrkineitä Emma Goldmania ja Louise Michelia vastaan hyökättiin lain varjolla ja väkivallalla, pilakuvin ja pilkkakirjoituksin.

Tässäkin Helena Kallio näkee yhteyksiä tämän päivän ilmapiiriin.

– Nämä naiset olivat keskeisessä asemassa modernien eurooppalaisten demokratioiden syntyessä ja heitä yritettiin kaikin tavoin vaientaa. Meidän on syytä katsoa siihen peiliin. Pitäisi muistaa, kuinka iso osa meidän satavuotiaan Suomenkin toimivuudesta ja vauraudesta on rakennettu ahkerien ja moniosaavien naisten työn varaan.

Siksi Kallio sanoo, että hänen mittansa alkaa täyttyä eikä hän ”jaksa enää länkytystä”.

– En voi sietää sitä, että sosiaali- ja terveysalasta ja kulttuurista puhutaan vain menoerinä.

– Meistähän saa pienellä rahalla ihan helvetisti julkista hyötyä kaikille, puhutaan sitten opetusalasta, kulttuuriperintöalasta, taiteesta tai sosiaali- ja terveysalasta. Silti me saadaan pienempää palkkaa kuin ne, jotka kerryttävät vain omaa omaisuuttaan. Ja maksamme siitäkin kyllä veromme.

– Kyllä se koskettaa minua, kuinka paljon voidaan mättää sellaisia ihmisiä, jotka koettivat tehdä ihan hyviä asioita. Tässä yhteydessä on tullut mieleen myös Suomen sisällissota. Ranskassakin oli Pariisin kommuunin jälkeen hirvittävät kostotoimenpiteet hävinnyttä osapuolta kohtaan.

– Toivon, että Emman ja Louisen myös traagisista tarinoista voi ammentaa myös toivoa.

Heitä lyötiin, mutta heitä ei saatu lyötyä.

Tanssiva agitaattori. KokoTeatteri 28.3. saakka. Käsikirjoitus ja ohjaus Helena Kallio. Rooleissa Metsälintu Pahkinen ja Anna Veijalainen. Esityksessä kuullaan Kallion suomentamia Louise Michelin runoja pianisti Riitta Paakin sävellyksinä.