Vanhempani ovat kuvataiteilijoita, mutta molemmat ovat toimineet myös kuvisopettajina. Lapsuuteni oli siis varsin keskiluokkainen ja turvallinen, tietystä ilmapiirin boheemiudesta huolimatta ehkä jopa pikkuporvarillinen. Vaurautta ei koskaan ollut, mutta tuli sitä ulkomaillakin käytyä.
Pitkään venynyt ja mihinkään johtamaton opiskeluaikanikin oli auvoista. Tein kuitenkin töitä melkein koko ajan. Tuli aikoinaan 1970–80-lukujen taitteessa ostettua stereotkin, jotka maksoivat noin kolmen kuukauden palkan. Se oli jotensakin ihan luonnollista. Nyt oikein naurattaa ajatus siitä, että voisin edes kuvitella ostavani yli kymmenentuhannen euron stereot.
Kyse on varmaan priorisoinneista, mutta on joitain outoja muutoksiakin tapahtunut.
Iso osa meistä on eriarvoistuvan Suomen uhreja, mutta meillä on sekä yhteisiä intressejä että joukkovoimaa.
Olen kaikilla mahdollisilla mittareilla menestynyt työssäni kirjoittajana, mutta samalla olen vuosi vuodelta köyhtynyt. Sairauslistani on aika pitkä ja esimerkiksi viime vuonna jouduin alkuvuodesta – ennen kuin omavastuu tuli täyteen – tilanteeseen, jossa jouduin miettimään ostaisinko ruokaa vai kalliita lääkkeitä. Pari kertaa lääkkeet saivat jäädä odottamaan – rööki ja viini eivät kuitenkaan päässeet koskaan loppumaan.
Priorisoinneista tässäkin on kyse, vaikka ei sitä ikään kuin saisi tunnustaa, eivätkä viranomaiset sitä koskaan ymmärtäisi. Näissä priorisoinneissa on kyse varmaankin siitä, että sitä haluaa tuntea olevansa edes jotenkin oman itsensä herra ja tuntea edes illuusion mielekkäästä elämästä.
Baarissa kohtalotovereiden kanssa tuo illuusio kummasti vahvistuu. Joku vielä vippaa minulta kaksikymppiä ja sitten joskus minä Antilta jopa viisikymppiä. Kaikki maksavat vippinsä takaisin kohtuullisen säntillisesti. Tämäkin on ollut minun arkeani, ja varsinkin jaettuna usein mielekkään tuntuista.
Muutama vuosi sitten aloin miettiä tulevia eläkepäiviäni, ja tajusin yllättäen, että eläkekertymäni ei riittäisi edes vuokraan. Vieläkään en jaksa huolestua asiasta hirveästi, vaikka eräs eläkkeellä oleva ystäväni sai vähän aikaa sitten häädön maksamattomien vuokrien takia. Istun minä vieläkin hänen kanssaan oluella, eikä hän osoita mitään kuolemisen merkkejä. Kaikkeen tottuu. Arkea sekin.
Ammattini myötä iso osa ystävistäni, kavereistani ja tuttavistani on taiteilijoita. Nyt kun mietiskelen kuluneita vuosia, tajuan että viimeiset kymmenen vuotta olen todistanut sitä, miten he köyhtyvät koko ajan. Mutta jotenkin he keplottelevat, jatkavat elämäänsä ja pysyvät myönteisinä, rakastavina ja välittävinä kanssaihmisinä. Arkea sekin.
Kaikki tämä vilahteli mielessäni kuin filminauhana, kun katselin Suomen valokuvataiteen museon tuoreinta näyttelyä Tuntuuko tutulta? – valokuvia suomalaisesta arjesta (20.5. saakka). Näyttely on täynnä ulkoisesti melko ankeaa arkea, mitä suurin osa kuvista dokumentoi.
Samalla se todistaa voimallisesti siitä, mikä ihmisiä köyhyydessä ja syrjäytymisessä kannattelee, miten tärkeitä pienetkin asiat voivat olla. Lapset, omaiset, ystävät ja harrastukset ovat usein se tärkein asia, miksi elämä tuntuu kuitenkin mielekkäältä.
Näyttely on oivaltavasti rakennettu: mukana on tasaveroisesti sekä terävää nykytaidetta että harrastelijoiden kuvia. Ja ennen kaikkea on rakennettu pidempää kaarta ottamalla mukaan museon kokoel-mista 1950–2000-lukujen suomalaista arkea dokumentoivaa valokuvaa.
Klassikoiden lista on mittava: Helvi Ahonen, Caj Bremer, Helge Heinonen, Ismo Hölttö, Per Olov Jansson, Ben Kaila, Raakel Kuukka, Eino Mäkinen, Kalervo Ojutkangas, Mikko Savolainen, Tapio Vanhatalo ja Pekka V. Virtanen.
Nykykuvaajista – tosin on huomattava, että osa kokoelmien kuvaajistakin on vielä varsin vireästi toiminnassa – mukana ovat Pira Cousin, Aimo Hyvärinen, Susanna Juvakka, Taru Leinonen, Pasi Räsämäki, Arto Timonen, Adolfo Vera, Hannu Väisänen, Mikko Waltari ja Saana Wang. Osa amatöörejä, osa valokuvataiteilijoita ja osa valokuvaajia.
Ratkaisu tuntuu jopa nerokkaalta, koska nämä luokittelut menettävät nopeasti merkityksensä, kun katsojana alkaa uppoutua kuvaajien tarinoihin. Ensin voi tuntua siltä, että samastuminen esimerkiksi muinaisiin pienviljelijöihin ei ole ihan helppoa, koska eihän semmoisia juurikaan enää ole.
Lopulta tietty yleisinhimillinen myötäelämisen tunne vie mukanaan: samanlaista arjessa selviytymistähän nykyihmisen elämä on. Lapset ovat yhtä tärkeitä 2000-luvulla kuin olivat 1950-luvullakin.
Itse asiassa minulle kävi näyttelyssä tosi oudosti. Olen jo pitkään suhtautunut skeptisesti johonkin kansakuntaa yhdistävää kokemukseen, joka tekisi meistä yhtä. Nyt aloin yllättäen katsoa sekä historiallisia kuvia että nykyhetkeä, vaikkapa omaa elämäänsä dokumentoineen fibromyalgiaa sairastavan amatöörikuvaajan Susanna Juvakan kuvaa keittiön pöydästä, jolla lapset ovat käyneet jugurttisotaa kuin uusin silmin.
Kyllä sieltä löytyy se suomalainen sielu. En välttämättä tiedä, mikä siinä on erityisen suomalaista, mutta yksi yhteinen nimittäjä ainakin on: kyky löytää elämän mielekkyys ja pärjätä tavalla tai toisella.
Kaksikymmentä vuotta sitten olisin varmaankin ollut taipuvainen ajattelemaan, että vaurastumme koko ajan ja elämämme keskiluokkaistuu lujaa vauhtia. Nyt tiedän, että näin ei ole.
On siis ehkä sittenkin olemassa me. Iso osa meistä on eriarvoistuvan Suomen uhreja, mutta meillä on sekä yhteisiä intressejä että joukkovoimaa. Meillä on myös yhteistä historiaa. Siitä voi saada sekä muutokseen tarvittavaa kiukkua että voimaantumista. Tässä valokuvalla on taatusti roolinsa.
Ainakin minä koin tuon voimaantumisen ja kanssaihmisiä kohtaan suuntautuvan rakkauden tavattoman voimakkaasti.
Nyt se pitäisi vain osata valjastaa paremman elämän tekemiseen.
lehti 