Suomalaisia on jo pitkään pidetty hyvinvoivana kansana ja koulutus- ja nuorisojärjestelmää tämän perustana. Viime vuosien taloudellinen taantuma sekä sen pohjalta suoritetut leikkaukset tukijärjestelmiä ja koulutusta kohtaan ovat kuitenkin kaventaneet näitä mahdollisuuksia.
– Leikkausten suurin uhka ei niinkään ole taloudellinen, vaan se mitä tapahtuu luottamukselle. Nuorista työttömistä esimerkiksi puhutaan laiskuuden ja toimettomuuden kehyksessä, jolloin yhteiskunnallinen ongelma yksilöidään, kertoo nuorisotyön tutkija Tomi Kiilakoski.
Kiilakoski pelkää, että leikkaukset rapauttavat yhteisöllisyyden pohjaa, millä taas on pitkäkestoisia hyvinvointivaikutuksia.
”Kaikenlaisten hyvinvointivaltiollisten rakenteiden purkaminen vahvistaa itsevastuullisuutta, ja sehän vallassa olevien poliittisten linjausten tahtotila onkin.”
Kasvatustieteen professori Kristiina Brunilan mukaan nämä kaksi ilmiötä – voimistuva puhe onnellisuudesta ja toisaalta esimerkiksi nuorten laiskuudesta – viestivät lopulta samasta ilmiöstä. Molempien ilmiöiden mukaisesti yksilöiden nähdään itse olevan vastuussa omasta hyvin- tai pahoinvoinnistaan.
Onnellisuutta meditaatioharjoituksista?
Onnellisuus ja hyvinvointi puhututtavat laajemminkin. Kirjakauppojen bestseller-hyllyt tulvivat elämäntaitokirjallisuutta. Koulut ja kansalaisopistot tarjoavat erilaisia voimaantumiskursseja ja meditaatiosovelluksia. Neljä vuotta sitten järjestetyssä “selkärankaseminaarissa” silloinen pääministeri Jyrki Katainen totesi, että ilmapiiri on Suomessa negatiivinen.
Mistä onnellisuuspuhe kumpuaa, entä mitä se kertoo aikamme yhteiskunnallisesta tilanteesta? Tampereen yliopistossa toimiva tutkija Antti Saari löytää ilmiön kehittymiselle kaksi syytä.
– Toisaalta on 1970–1980-lukujen taitteesta alkaen Yhdysvalloista alkunsa saanut keskiluokan työelämän muuttuminen yhä epävarmemmaksi, jolloin työelämän riskejä alettiin siirtää yksilön kannettavaksi. Tässä yhteydessä stressistä alkoi tulla merkittävä kansanterveydellinen ongelma. Toisaalta taas kehityskulku liittyy työelämän psykologisoitumiseen. On alettu entistä enemmän puhua siitä, että työelämän pitäisi vastata työntekijän yksilöllisiin tarpeisiin – mahdollistaa itsensä toteuttaminen ja onnellisuus.
Eräs esimerkki onnellisuuspuheesta ovat viime vuosina suurta suosiota saaneet tietoisuustaito-kurssit. Näiden kurssien tavoitteina on muun muassa vähentää nuorten ahdistuneisuutta, kohottaa heidän mielialaansa sekä kehittää hyväksyvää läsnäoloa.
Koulut ovat keskeinen ympäristö, jossa tietoisuustaitoja on pyritty soveltamaan. Tietoisuustaidoilla pyritään luomaan muun muassa kiireettömämpää opiskeluympäristöä sekä parantamaan oppilaiden ja opettajien tunteiden hallintaa.
– Positiivinen pedagogiikka on saavuttanut erityisesti angloamerikkalaisella kielialueella merkittävän aseman koulumaailmassa, ja sitä hyödynnetään enenevässä määrin myös Suomessa. Tietoisuustaitoja käytetään usein osana positiivisen pedagogiikan keinovalikoimaa, ja niiden uskotaan auttavan oppilaita keskittymään paremmin sekä sietämään stressiä, Saari kertoo.
Tietoisuustaidot uhkaavat paikantaa esimerkiksi kouluissa tai työelämässä esiintyviä ongelmia yksilön omiksi, usein tunteiden hallintaan liittyviin haasteiksi. Ne korostavat yksilön omaa vastuuta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan.
– Mikäli tällaisia menetelmiä sovelletaan kritiikittömästi työelämän ja koulutuksen hallinnassa, ilmeisin ongelma on esimerkiksi työelämän muiden kysymysten hukkuminen konsulttien onnellisuuspaatoksen alle. Toki esimerkiksi tietoisuustaidoista voi olla toisinaan apua vaikkapa unettomuuteen tai stressiin, Saari kiteyttää.
Kohti haavoittuvuutta
Onnellisuutta painottava puhetapa ei ole yksiselitteistä. Siksi tutkijat ovat alkaneet puhua lasten ja nuorten haavoittuvuudesta. Kyse on siitä, että rakenteellisten tekijöiden, kuten sosioekonomisen aseman, sijaan on alettu kiinnittää huomiota enemmän yksilöön itseensä.
Vaarana on, että unohdetaan nuorista itsestään riippumattomat tekijät, kuten muutokset työmarkkinoilla tai yhteiskunnallinen eriarvoistuminen.
Onnellisuutta ja haavoittuvuutta painottavat puhetavat toimivat yhteiskunnallisen hallinnan muotoina.
– Ne saavat vähitellen yhä suuremman osan ihmisistä näyttäytymään jollain tavalla hauraina, puutteellisina ja vajavaisina. Tätä voidaan ajatella myös omanalaisenaan hallintana, joka pitää ihmiset kiireisinä kuluttamassa erilaisia muokkauspalveluja, Brunila kertoo.
Tällainen yksilöllistä hyvinvointia ja onnellisuutta painottava ajattelutapa näkyy erityisesti mielenterveysdiagnoosien kasvuna sekä epävarmuuden lisääntymisenä. Esimerkiksi vuoden 2016 nuorisobarometri kertoo, että epätoivo ja kyynisyys ovat kasvaneet nuorten tuntemuksissa.
Tällainen yksilöllistä hyvinvointia painottava ajattelutapa näkyy erityisesti mielenterveysdiagnoosien kasvuna.
– Nuoriin kohdistetaan yhä varhemmin ja yhä enemmän paineita, odotuksia ja velvoitteita. Se, että nuorten reaktiot puetaan terapeuttisen sanaston hengessä esimerkiksi mielenterveysongelmiksi, on rehellisesti sanottuna aika kyseenalaista politiikkaa, Brunila toteaa.
Barometrista on Kiilakosken myös tulkittavissa, että nuoret toivoisivat turvallisuutta, tasa-arvoisuutta ja hyvinvointivaltion säilymistä, mutta eivät välttämättä pidä näitä todennäköisinä vaihtoehtoina.
Haavoittuvuutta korostava puhetapa ei ole syntynyt tyhjästä. Ilmiön syntyä selittävät laajemmat yhteiskunnalliset muutokset.
– Ajan hengen mukaisesti meidän tulisi kääntää katse itseemme, löytää vastaukset itsestämme, suorittaa itsevastuullisuutta ja muokata itseämme kulloistenkin odotusten mukaisesti. Tällaisessa eetoksessa ei juuri kysellä rakenteiden, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tai valtasuhteiden perään, Brunila toteaa.
Kiilakoski puolestaan painottaa taloudellisen taantuman ja sitä seuranneen kriisipuheen merkitystä nuorten epävarmuuden kasvulle.
– Taloudellisen taantuman tuottamat riskit kohdentuvat erityisen voimakkaasti nuoriin. Varmasti myös keskustelut, jossa on puhuttu Suomen tiestä Kreikan tienä, vaikuttavat. Kriisitietoisuutta on luotu tietoisesti.
Haavoittuvuuden eetoksessa yksilö on jatkuvasti mahdollisten riskien kohde. Samanaikaisesti häneltä peräänkuulutetaan pyrkimyksiä tehdä itsensä onnelliseksi.
Tällainen ajattelutapa saattaa sosiologi Alain Ehrenbergin mukaan selittää masennusdiagnoosien voimakkaan kasvun. Hänen mukaansa masennuksen oireet syntyvät siitä, ettei yksilö jaksa tulla enää enemmän omaksi itsekseen. Työelämä vaatii jatkuvaa itsensä toteuttamista, joka voi tuottaa yksilölle riittämättömyyden tunteita.
Koululaitos ja erilaiset osallistamisprojektit ovat näyttämö, jossa nuoria koskeva haavoittuvuuden eetos näkyy selvimmin. Nuorten hyvinvointia parantamaan on kehitetty runsas määrä erilaisia projekteja, ohjaamoja, toimintapajoja sekä nuoriso- ja yhteiskuntatakuita.
– Nuoriin kohdistuu runsaasti tällaisia interventioita. Ne saavat yhteiskunnalliset ongelmat näyttäytymään nuoriin kiinnittyvinä haasteina, joista heidän tulisi kantaa yksin vastuu. Tämä tehdään tietysti hyvää tarkoittavassa hengessä, ja tällainen toiminta saa myös runsaasti rahoitusta, Brunila toteaa.
Yksilöistä kohti rakenteita
Onnellisuuspuhe ja haavoittuvuuden eetos viestivät samasta ilmiöstä. Olkoon nuori onnellinen tai masentunut, on hyvinvointi lopulta hänen itsensä vastuulla.
Molemmat näistä puhetavoista jakavat ajatuksen solidaaristen tukirakenteiden purkamisesta. Ne joko suoraan tai epäsuorasti kritisoivat hyvinvointivaltion oletettua passivoivaa roolia.
– Kaikenlaisten hyvinvointivaltiollisten rakenteiden purkaminen vahvistaa itsevastuullisuutta, ja sehän vallassa olevien poliittisten linjausten tahtotila onkin, Brunila huomauttaa.
Molemmissa puhetavoissa niin ikään korostetaan ajatusta itsestään vastuullisesta yrittäjämäisestä aktiivisesta kansalaisesta. Puhetapojen voidaan nähdä mukailevan laajempaa yhteiskuntien uusliberalisoitumista koskevaa kehityskulkua, jossa kansalaisuus on oikeuksien ja kuuliaisuuden sijaan korvautunut itseohjautuvuudella ja velvollisuuksilla.
Nuoria asetetaan yhä varhemmin kilpailukyvyn ja markkinakelpoisuuden vaatimuksiin. Osuva esimerkki tästä on koulutuksen sekä työelämävalmennuksen piirissä jalansijaa saanut yrittäjyyskasvatus, jossa painotetaan rakenteellisten vaihtoehtojen sijaan yksilön työllistettävyyttä.
Nuoren katsotaan tulevan työllistettävämmäksi – työmarkkinoita houkuttelevammaksi, – kun hän tekee jatkuvaa työtä itsensä ja persoonallisuutensa kanssa.
– Puhe kansalaisten yrittäjämäisestä elämänasenteesta ja heidän haavoittuvuudestaan toimii samankaltaisesti. Ne molemmat kysyvät yksilöä kohdistamaan katseen sisäänpäin ja halutunlaisen persoonan muokkaamiseen, Brunila toteaa.
Onnellisuutta ja haavoittuvuutta koskevassa problematiikassa on lopulta kyse hyvinvoinnin määrittelemisestä, sekä tämän määrittelyn poliittisista seurauksista. Kansalaisten hyvinvointi on läpi koko suomalaisen hyvinvointivaltion historian ollut yhteiskuntapolitiikan ytimessä.
Ja on edelleen, vaikkakin hyvin eri muodossa.
Millaisia vaihtoehtoja näille yksilöllisyyttä korostaville puhetavoilla on olemassa? Rakenteellisten tekijöiden tunnistamisen lisäksi Brunila peräänkuuluttaa muun muassa monipuolisempaa tutkimusta.
– Toivoisin että meitä yhteiskuntatieteilijöitä alettaisiin taas kuunnella. Nyt esimerkiksi psykologeilla on ollut pitkä putki julkisuudessa. Vaihtelu voisi virkistää sekä auttaa huomaamaan yksilöllisyyttä korostavan politiikan ongelmia paremmin.
Kiilakoski puolestaan toivoisi yhteisöllisyyden palauttamista hyvinvointia koskevaan keskusteluun. Hänen mukaansa pelkkä pahoinvoinnin poistaminen ei riitä, vaan katse on käännettävä lapsen ja nuoren tarpeisiin sekä ennen kaikkea niihin yhteisöihin joissa hän toimii.
– Aina ei kannata esimerkiksi kysyä, miksi nuori putoaa koulusta, vaan myös sitä, miksi koulu pudottaa nuoren, Kiilakoski tiivistää.
uutiskirje 
