Näyttämöllä Turun punaiset naiset

Torven ääni kantaa Manillan kulttuuritehtaan pihalle asti. Sisällä Jo-Jo Teatterin tiloissa on alkamassa harjoitukset ja näyttelijä Nanne Pyrhönen esittelee mitä on oppinut aiemmin samana päivänä elämänsä ensimmäisellä trumpettitunnilla.

Trumpetti, ja muutama muukin peli soi, kun nuoret harrastajat kantaesittävät vuosiin 1917–18 sijoittuvan näytelmän Suden nälkä.

Nimi viittaa punaisista naisista käytettyyn haukkumasanaan susinarttu.

Vapauden, oikeuden ja leivän nälkä saivat Barkerin tehtaan naiset liittymään punakaartiin. Mukana oli myös nuoruuden naiiviutta. Harva tarttui aseeseen, mutta maksoi silti kaartilaisuudestaan kovan hinnan.

– Kyllä se minua joka kerta järisyttää kun ajattelen että 15–20-vuotiaat ovat olleet mukana, sanoo Barkerin tehtaan kutomotyöntekijää, nuorta Johannaa näyttelevä Pyrhönen.

– En pysty kuvittelemaan itseäni 15-vuotiaana osallistumassa sotaan. Toisaalta tietty naiivius on varmasti ajanut monia mukaan, sellaisen tunnistan.

Eeli Hallikaisen roolihahmo on ”parikymppinen turkulaissälli Nikolai, joka ajautuu rahan toivossa punakaartiin”. Hallikainen sanoo ymmärtävänsä tämän.

– Kaupungissa oli pulaa ruoasta ja joku lupasi parempaa ja muutosta. Vaihtoehto olisi ollut jatkaa elämää puutteessa ja nälässä.

Ilmiöt sisällissodan ympärillä

Sotaa on käsitelty pitkin vuotta Suomen näyttämöillä.

Jo-Jo Teatterin esityksen idean takana on kirjallisuuden opiskelija Sara Koiranen, joka kiinnostui sisällissodasta jo lukioikäisenä. Yliopistossa hän tutki sivuaineensa poliittisen historian kandityössä Turun naiskaartilaisia.

Punaisia tuomitsemaan perustetun valtiorikosoikeuden asiakirjoista avautui maailma, jota Koiranen halusi käsitellä myös teatterin keinoin.

– Minua jäi mietityttämään mitä näille naisille kävi. Näytelmässä olemme jatkaneet tarinaa sisällissodan jälkeiseen aikaan, joka on vähintään yhtä tärkeää kuin itse sota ja mitä ennen sitä tapahtui.

Näytelmän aineistona ovat olleet sisällissotatutkimus ja -kirjallisuus ja oikeuden pöytäkirjat.

Esitys ei Koirasen mukaan kuvaa varsinaista sotimista. Siinä ei ole väkivaltaa tai aseita. Sisällissodan käsittelyssä ollaan ylipäänsä nyt vaiheessa, jossa vuorossa on mikrohistoria, yksilöiden tarinat.

– Meitä ei kiinnosta sotahistorian toisintaminen, vaan ilmiöt sodan ympärillä. Miksi järjestäydyttiin, miksi radikalisoiduttiin, ja mikä lietsoi sodanjälkeistä väkivaltaa ja teloituksia?

Opintomatka sisällissotaan

Koirasen työpari Vilja Lehtonen kertoo näytelmän työryhmän tutustuneen yhdessä aiheeseen lukemalla kirjallisuutta ja katselemalla ja kuuntelemalla dokumentteja.

Siinä on paitsi opittu, myös löydetty yksityiskohtia, joihin tarttua. Esimerkiksi Ylen sisällissota-aiheisesta podcast-sarjassa järkytti vankileirillä surmatun 15-vuotiaan Esterin tarina.

– Teloitustilanteessa Esteri oli laulanut virttä, joka sittemmin on poistettu virsikirjasta liian radikaalina ja punaisena.

Valittaa täytyy totta -virsi otettiin mukaan esitykseen. Marjo Liukkosen Hennalan naismurhat -kirjasta puolestaan löytyi laulutekstejä, joita naiset ovat kirjoittaneet leirillä.

– Olemme myös kiertäneet Turkua sisällissota-silmälasit päässä. Kävimme muun muassa Sirkkalan entisen vankileirin tiloissa ja Barkerin tehtaan paikalla.

Käsitys Suomesta on muuttunut

Molemmille haastatelluille näyttelijöille vuoden 1918 tapahtumat Suomessa olivat aiemmin koko lailla hämärän peitossa.

– Yläasteen historiankirjassa toinen maailmansota oli paljon seikkaperäisemmin selostettu, sanoo Eeli Hallikainen.

Nanne Pyrhönen ihmettelee, että käydessään armeijan Dragsvikissa, hän ei tiennyt mitään varuskunta-alueella olleesta Tammisaaren punavankileiristä.

Teatteriprojektin myötä Pyrhönen on tutustunut myös oman sukunsa historiaan.

– Olen törmännyt esimerkiksi tarinaan isoisoisoisästäni ja hänen pojastaan, jonka punaiset surmasivat.

– Olen oppinut samalla myös itsestäni ja tämän päivän Suomesta. Kun nyt kävelen kadulla, mietin usein, mitä juuri siinä kohdassa on ollut ja tapahtunut 100 vuotta sitten. Asun itse Ursininkadun ja Puutarhakadun kulmassa ja Ursininkatu on paljon esillä Punainen Turku -kirjassa.

– Käsitykseni kotikaupungistani ja koko kotimaasta on muuttunut ja hyvä niin.

Voikapina ja muuta meteliä

Näytelmässä on kolme päähenkilöä, jotka työskentelivät Barkerin puuvillatehtaalla. Heillä on esikuvia todellisuudessa, mutta hahmot ovat yhdistelmiä eri henkilöistä.

Millaista turkulaisten tehdastyöläisten elämä tuolloin oli?

– Työntekijöillä oli hyvin vähän neuvotteluvaraa mistään. Tehtiin pitkää, jopa 12-tuntista työpäivää. Tehtaassa oli pimeää, kolkkoa ja kylmää ja järkyttävä meteli. Koneet jyskyttivät 10 tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa. Työ oli fyysisesti hyvin raskasta, liukuhihnaduunia, kuvailee Sara Koiranen.

Hänen mukaansa Turussa oli vuonna 1917 ”kreisi meininki”.

– Täällä lakkoiltiin, täällä kokoustettiin ja täällä varastettiin ruokaa. Voimellakassa Valion varastoon murtauduttiin ja kaikki jaettiin työväelle. Kaupunginvaltuusto kaapattiin ja Helsingistä asti tultiin rauhoittelemaan tilannetta.

Tehtaat olivat niitä paikkoja, joissa järjestäydyttiin ja työväenyhdistysten kautta päädyttiin kaartiin. Barkerin tehtaalta liityttiin Turun ja Maarian naiskaarteihin.

Sodan alkaessa Turku jäi kuitenkin sivuun eikä kaupungissa käyty taisteluita. Hyvin harva naiskaartilainenkaan osallistui niihin.

Seuraamukset olivat silti kovat ja moni päätyi Hennalan vankileirille Lahteen.

Vastakkainasettelu on purettava

Kaksinäytöksisen näytelmän toinen puoli käsittelee sitä, kuinka väkivalta jatkui monella tasolla varsinaisen sotimisen loputtua.

Koiranen sanoo järkyttyneensä siitä, kuinka julmasti erityisesti punaisia naisia kohdeltiin. Vankileirien olosuhteita hän kuvailee shokeeraaviksi.

– Punavankileirit ovat Suomen historian epäinhimillisin hetki.

– Se kuinka vankeja kuulusteltiin, kuinka tautien annettiin levitä, ettei annettu ruokaa. Ja että valkoisten teloittajien toimintaa ei koskaan purettu, vaan heidät armahdettiin. Voittajat sanelivat historian, ja pelin säännöt.

Suden nälässä näkökulma on punaisten. Koiranen kuitenkin korostaa, että kyse on ihmisistä ja ihmisyydestä.

– Haluan uskoa, että kaikki se paljastunut julmuus on järkytys ihan kaikille omasta taustasta riippumatta.

Myös Vilja Lehtonen haluaa välttää vastakkainasettelua. Koirasen mielestä se on välttämätöntä tulevaisuudenkin vuoksi.

– Sen purkaminen, miten ihmiset puhuvat toisistaan ja toisilleen, on tärkeää sekä sadan vuoden takaisista tapahtumista keskusteltaessa että tänä päivänä. Että voitaisiinko löytää yhteinen sanasto, kun on kuitenkin ilmastonmuutoksen kaltaisia teemoja, jotka koskettavat ihan kaikkia ihmisiä.

Havaintoja ihmisyydestä

Sara Koiranen sanoo halunneensa käsitellä sisällissotaa nimenomaan teatterin keinoin. Esittävä taide mahdollistaa välittömän läsnäolon, kun esiintyjät ja yleisö ovat samassa tilassa.

– Siksi teatteri on mediana ehkä se, joka kertoo ihmisyydestä kaikkein parhaiten, hän pohtii.

– Kun näet miltä ihmisestä tuntuu ja mitä ihminen on.

Miksi esityksen tekijöiden mielestä aihetta on tärkeää käsitellä?

– Ihmisellä on luontainen tarve tietää mistä tulee ja sitä kautta mitä on. Eivätkä nämä ole mitä tahansa tapahtumia, vaan sellaisia, jotka ovat muovanneet tämän päivän Suomen, sanoo Nanne Pyrhönen.

Vilja Lehtonen kokee, että kun sisällissodan kaltaista haastavaa ja haavoittunutta aihetta lähestytään kohtaamisen kautta, ollaan teatterin alkujuurilla; nuotiopiirien kerrontatavassa.

– Tuodaan yhteiseen tilaan se, mitä huomioita me ollaan ihmisyydestä tehty, ja jatketaan keskustelua siitä.

Suden nälkä. Kantaesitys 5. lokakuuta Jo-Jo Teatteri, kulttuuritehdas Manilla, Itäinen rantakatu 64, Turku. Esityksiä 2. marraskuuta saakka.