Tasan sata vuotta sitten 6.12.1918 itsenäinen Suomi täytti yhden vuoden. Professori Pasi Ihalainen Jyväskylän yliopistosta kertoo, että juhlia ei ollut. Päivä oli tavallinen perjantai arkiaskareineen. Jotkut ehkä muistelivat vuoden takaista eduskuntakeskustelua. Se oli päättynyt porvaripuolueiden ja sosialidemokraattien riitaan siitä, millä keinoin itsenäisyysasiassa pitäisi edetä.
Keväällä 1918 niin punaiset kuin valkoisetkin olivat taistelleet sisällissodassa kansanvallan puolesta.
– Molemmat osapuolet vain ymmärsivät kansanvallan kovin eri tavoin. Vastakkain olivat punaisten edustama radikaali vallankumouksellinen demokratia ja valkoisten edustama läntinen, porvarilliseksikin nimetty demokratia.
Syksyllä 1917 vallankumouksellinen puhe oli oikeuttanut väkivallan eduskunnan enemmistöä vastaan. Syksyllä 1918 sodan voittaneet valkoiset katsoivat, että tuo kapinaan nouseminen oikeutti ankarat rankaisutoimet ja Saksan mallin mukaisen autoritäärisen monarkian pystyttämisen.
Niinpä Suomella olikin loka–joulukuussa 1918 kruunaamaton kuningas, Saksan keisari Vilhelm II:n lanko Friedrich Karl.
Suomesta oli tullut varoittava esimerkki
Ihalaisen mukaan vielä vuonna 1917 ulkomaiset uudistusmieliset ihailivat suomalaisten laajaa äänioikeutta. Sisällissodan jälkeen vuonna 1918 Suomesta tuli varoittava esimerkki romahtaneesta demokratiasta.
– Brittiläinen Manchester Guardian kirjoitti, että ”maailman demokraattisimpana maana” esiintynyt Suomi oli nyt vankileireineen ”kiihkeän taantumuksen” näyttämö. Ruotsalaisen Social-Demokratenin ja Saksan vasemmiston mielestä Suomen preussilaishenkinen kuningasprojekti tuhosi kansanvallan ja merkitsi ”terroriregiimin” pystyttämistä, Ihalainen tiivistää.
Vaikka radikaali vallankumouksellinen puhe olikin vaiennettu, Suomi oli edelleen kilpailevien poliittisten perinteiden risteyspaikka. Kansanvalta pysyi uhattuna niin kauan, kun valkoisen Suomen johtajat uskoivat kritiikittömästi Saksan voittoon maailmansodassa.
– Sisällissodan seurauksena oikeiston luottamus Suomen kansan poliittiseen arvostelukykyyn oli ainakin väliaikaisesti kadonnut. Enemmistöparlamentarismille vaadittiin rajoituksia ja myös yleisen äänioikeuden rajoituksilla spekuloitiin avoimesti, Ihalainen sanoo.
Lähes kaikki sosialistit oli suljettu tynkäeduskunnan ulkopuolelle. Se jakaantui keisari-Saksaa ihailleisiin monarkisteihin ja kansanvaltaa johdonmukaisesti puolustaneisiin tasavaltalaisiin.
SDP:n linjaus jakoi vasemmiston kahtia
Syksyllä 1918 käytiin kiivasta lehdistökeskustelua siitä, mitkä olivat Suomen poliittisen järjestelmän vaihtoehdot. Niitä nähtiin kolme: kansanvalta, joka rakentuisi Ruotsista peritylle monarkistiselle hallitusmuodolle, demokratia, jonka ihanteet lainattaisiin Saksasta tai demokratia, joka pohjaisi läntiseen parlamentaariseen malliin.
Olennainen muutos Ihalaisen mukaan tapahtui, kun SDP:n linjaa määriteltiin uudelleen Suomen Sosialidemokraatissa. Puolue pyrkisi kohti läntistä parlamentaarista demokratiaa ja tavoittelisi yhteiskunnallisia uudistuksia tekemällä parlamentaarista yhteistyötä ei-sosialististen demokraattien kanssa.
– Visiona oli ”kansanvaltainen poliittinen ’vallankumous’” Ranskan, Ruotsin, Saksan ja Tanskan malliin. Lehden mukaan sisällissota olisi vältetty, jos SDP:n eduskuntaryhmä olisi ollut valmis demokraattisten voimien väliseen yhteistyöhön blokkirajojen yli jo vuonna 1917, Ihalainen kertoo.
Samaan aikaan puolueen johtaja vuodelta 1917, Neuvosto-Venäjälle paennut Otto Wille Kuusinen, sanoutui irti ”läntisestä” ja ”porvarillisesta” demokratiasta ja parlamentarismista. Hän julisti, että Moskovassa perustetun Suomen Kommunistisen Puolueen tavoitteena oli proletariaatin diktatuuri.
Saksan romahdus vaikutti oikeistoon
Marraskuussa 1918 länsivallat voittivat ensimmäisen maailmansodan ja Saksan keisarivalta romahti. Tämä pakotti myös Suomen oikeiston pohtimaan uudelleen läntisen parlamentaarisen demokratian vastustustaan. He joutuivat sopeutumaan sellaiseen perustuslailliseen kompromissiin, joka huomioisi myös tasavaltalaisten toiveet.
– Mukautumisesta tuli väistämätöntä, kun kävi selväksi, etteivät länsivallat tunnustaisi saksalaisen kuninkaan hallitsemaa Suomea. Tämän tosiasian edessä Suomen kuninkaaksi valittu Friedrich Karl luopui joulukuun puolivälissä kruunustaan, Ihalainen huomauttaa.
Molempien poliittisten ääripäiden – vallankumouksellisten punaisten ja taantumuksellisten kuningasmielisten – uskottavuus enemmistön silmissä oli mennyt.
Kaikki halusivat välttää uutta sisällissotaa.
Ja siinä myös onnistuttiin. Joulukuussa 1918 käytiin jo kunnallisvaaleja, jotka johtivat voittajien ja hävinneiden käytännön yhteistyöhön paikallistasolla. Maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa tasavaltalaiset tulisivat saamaan ylivoimaisen enemmistön, jonka pohjalta ryhdyttäisiin rakentamaan presidenttivaltaista parlamentaarista demokratiaa hallitusmuotokompromissiksi.
Marraskuussa 1919 – kaksi vuotta itsenäistymisen jälkeen – päätettäisiin, että itsenäisyyspäivää vietettäisiin jatkossa 6. joulukuuta.
Vuosina 1917–1918 romahtanut suomalainen kansanvalta alkoi hiljalleen toipua.
uutiskirje 
