Leipäjonojen normalisoituminen hämmästyttää tutkijaa edelleen – ”90-luvulta lähtien on totuttu siihen, että leipäjono pelastaa ja korjaa”, sanoo Maria Ohisalo

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Miten yhteiskunnan eriarvoistuminen näkyy 2010-luvun Suomessa? Tätä kysymystä pohtivat tutkijat, toimittajat, valokuvaajat ja taiteilijat Koneen Säätiön rahoittamassa Jakautuuko Suomi -hankkeessa. Siitä julkaistiin samanniminen kirja loppusyksystä.

Tutkimuksissa tarkasteltiin eriarvoisuutta niin leipäjonoissa, vastaanottokeskuksissa kuin 40 000 asukkaan lähiössä – ja todella monessa muussa paikassa.

– Minusta kokonaisuus oli hirveän inspiroiva jo alusta lähtien. Harva asia muuttuu maailmassa sillä tavalla, että yhden alan asiantuntija sanoo asian olevan näin ja vaatii siihen muutosta.

– Muutokseen tarvitaan isompaa liikehdintää, jossa eri ammattilaiset tuovat oman näkemyksensä ja katsovat asiaa vähän eri näkökulmista. Silloin se saa syvyyttä, ja uskon, että sillä on silloin parempi mahdollisuus mennä läpi, sanoo hankkeessa mukana ollut tutkija Maria Ohisalo.

Ohisalo on myös vihreiden varapuheenjohtaja.

Köyhyys periytyy

Ohisalo oli mukana hankkeessa, jossa köyhyyttä tarkastelivat tutkijat, toimittajat ja valokuvataiteilijat. Aiempaan verrattuna köyhyys on huomattavasti monisyisempää.

– Isoin muutos on se, että tämän päivän sosiaaliset ongelmat eivät ole vain sosiaalisia ongelmia. Ne ovat yhtä aikaa sosiaalis-terveydellis-taloudellisia. Ne ovat kaikkea sitä, Ohisalo sanoo

Selvää on, että absoluuttista köyhyyttä oli ennen huomattavastikin enemmän. Ohisalo mainitsee esimerkkeinä nälän ja asunnottomuuden.

– Kun tullaan monisyisiin kokemuksiin, niin osa porukasta ennen kaikkea jää ulkopuolelle hyvän kasautumisesta.

Valtaosa suomalaisista kuuluu siihen ryhmään, joka on mukana hyvän kasautumisessa. Mutta ongelma onkin siinä, että sen ulkopuolelle jää ihmisiä, joiden vanhemmat ovat jo jääneet kehityksen ulkopuolelle. Suomalainen hyvinvointivaltio ei ole onnistunut katkaisemaan köyhyyden periytymistä.

”1990-luvulta lähtien on totuttu siihen, että leipäjono pelastaa ja korjaa.”

– Tässä tullaan ylisukupolvisen syrjäytymisen kehään. Tiedämme, että vanhempien koulutustaso, työttömyys ja toimeentulotuen saaminen kaikki näkyvät lasten elämässä, Ohisalo sanoo.

Ohisalon kuvaama ilmiö näkyi myös marraskuussa julkaistussa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tekemässä tutkimuksessa, jossa seurattiin vuonna 1997 syntyneiden elämää. Siinä havaittiin muun muassa se, että jos vanhemmilla oli elämässä vaikeaa, aiheutti se todennäköisemmin myös vaikeuksia lapsen elämään.

Piilotetut jaot

Koska absoluuttinen köyhyys on vähentynyt, eivät yhteiskunnan jaot ole enää yhtä repiviä kuin ennen. Ohisalo puhuu piilotetuista jaoista, jotka eivät välttämättä näy päälle.

– Ne näkyvät esimerkiksi kuolleisuuskäppyröissä niin, että pienempituloinen mies kuolee kymmenen vuotta aiemmin kuin paremmin koulutettu mies.

Mutta on yksi paikka, jossa yhteiskunnan erot näkyvät, ja se on leipäjono. Niitä Ohisalo on tutkinut ja kirjoittanut aiheesta väitöskirjan. Hän kiersi leipäjonoja muiden tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa vuosina 2012–13. Tuloksena oli 3 500 haastattelun aineisto.

Ohisalo tutki leipäjonoja uudestaan vuonna 2016.

– Vastaajia oli (vuonna 2016) päälle 800. Siellä tuli vastaan samoja ihmisiä, jotka olivat vastanneet kyselyyn aiemmin, ja mittarit olivat hyvin samansuuntaiset. Isot köyhyyteen liittyvät kysymykset eivät välttämättä muutu napsauttamalla sormia. Pienituloisuus on sinnittelyä vuodesta toiseen.

– Se on joko pätkätyöläisyyttä tai täysin työelämän ulkopuolisuutta. Työttömät ja lomautetut sekä eläkeläiset olivat kaksi suurinta ryhmää, jotka käyvät Suomessa ruoka-avussa, hän kertoo.

Jakautuuko Suomi -kirjan artikkelissaan Ohisalo lainaa kirjailija Riku Korhosen kuvausta leipäjonosta.

”Se oli täysin äänetön jono, pitkäksi venynyttä hiljaisuutta tavaratalojen välissä”, Korhonen kirjoittaa Leipäjono-novellissaan.

Leipäjonot normalisoituneet

Leipäjonot kuvaavatkin hyvin suomalaisen hyvinvointivaltion muuttumista. Esimerkiksi Kirkko ja Kaupunki -lehden mukaan Helsingin Myllypuron ruoka-avussa arvioidaan, että siellä ylittyy tämän vuoden aikana 250 000 kävijän määrä. Leipäjonot ovatkin muuttuneet täysin normaaliksi osaksi köyhien elämää. Tämä normalisoituminen hämmästyttää Ohisaloa.

– Se on tosi mielenkiintoinen jako. Kun leipäjonoista on tullut niin olennainen osa, 1990-luvulta lähtien on totuttu siihen, että leipäjono pelastaa ja korjaa.

Ruoka-apua hoitavat järjestöt ovat ottaneet hoitaakseen asioita, joita valtion tulisi hoitaa. Nyt valtio ei pysty huolehtimaan siitä, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevat saisivat ruokaa.

– Diakoniatyötä tekevät ja ruoka-avun jakajat ovat joutuneet ihan kohtuuttomaan paikkaan siinä, että heidän pitäisi pelastaa ihmisiä, jotka putoavat heikentyneeltä perusturvalta toimeentulotuelle ja sieltä vielä järjestöille.

Ja tästä Ohisalo pääsee siihen, miksi sosiaaliturvan uudistuksen pitää olla ensi vaalikauden tärkein teema. Väliaikaiseksi tarkoitetusta toimeentulotuesta on tullut monille arkea.

– Se on johtanut vuosia siihen, että toimeentulotuen käyttö on kasvanut sekä lyhyt- että pitkäaikaisesti. Siinä tullaan ongelmaan, josta talous- ja sosiaalitieteilijät ovat samaa mieltä. Jos joutuu toimeentulotuelle, kannustimet nousta sieltä ovat todella heikot.

Leipäjonoja ei enää pidetä kansallisena häpeänä. Kuvassa ruoan ja vaatteiden jakelua Heikki Hurstin vaate- ja ruokajakelupisteessä Helsingin Kalliossa vuonna 2011. Kuva: Lehtikuva/Markku Ulander

Ilmastonmuutos mukana kaikessa

Mutta uudistusten vaikeusastetta lisää huomattavasti ilmastonmuutoksen torjunta. Mikään asia ei ole, eikä voi olla, siitä irrallaan.

– Ilmastonmuutoksen torjunta, työllisyysasteen nostaminen, hyvinvoinnin lisääminen eivät ole irrallisia asioita, ne ovat kaikki samaa kelaa. Kun me torjumme ilmastonmuutosta, esimerkiksi turvetuotannosta luovutaan. Kun me koulutamme ihmiset kunnolla uusiin töihin, he voivat päästä uusille, kestävämmille aloille työskentelemään, Ohisalo sanoo.

Samasta aiheesta on puhunut myös vasemmistoliitto, joka on nostanut työn murroksen, eriarvoisuuden vähentämisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen kärkiteemoikseen eduskuntavaaleissa.

Edessä onkin ekologinen jälleenrakennus, kuten Koneen Säätiön rahoittama poikkitieteellinen Bios-tutkijayhteisö on huomauttanut. Termillä halutaan havainnollistaa, kuinka massiivisesta asiasta on kyse. Tämän jälleenrakennuksen puitteissa pitää myös sosiaaliturvan uudistamisen tapahtua.

Ranskan mielenosoituksista ja mellakoista voi jokainen huomata, että urakasta ei tule helppoa. Siellä kaduille on lähtenyt valtava joukko ihmisiä, joita yhdistävät eniten keltaiset liivit ja viha presidentti Emmanuel Macronin toteuttamaa politiikkaa kohtaan. Lähtölaukaus mielenosoituksille oli Macronin hallituksen kaavailema dieselveron korotus.

Suomea jaetaan

Keskustelu köyhyydestä, eriarvoistumisesta ja yhteiskunnan muuttumisesta ylipäänsä on hämmentävää Suomessa. Yhteiskunnan eriarvoistumisesta puhutaan ikään kuin luonnonlakina, joka vain tapahtuu.

Toimittaja Reetta Räty nostaakin omassa tekstissään Jakautuuko Suomi -kirjassa esiin, että Suomi ei jakaudu, sitä jaetaan. Eriarvoistumiseen johtavien asioiden taustalla on poliittisia päätöksiä.

Ohisalo huomauttaa, että porvarihallitus heräsi eriarvoisuuskeskusteluun pahasti myöhässä. Kun indeksejä leikattiin, ei hallituksessa puhuttu niiden vaikutuksista köyhimpien arkeen.

– Jos sille olisi ollut samanlaisia numeerisia mittareita kuin vaikkapa työllisyysasteelle, se [keskustelu] olisi voinut päästä ihan eri urille. Nythän tämä on mennyt talous edellä.

Kuten monessa muussakin asiassa, niin tässäkin asiassa käytetyillä sanoilla on merkitystä. Eriarvoisuus ja syrjäytyminen ovat kivoja termejä, joista on pakko puhua, Ohisalo sanoo.

– Mutta eivät ne konkreettisesti sano, mitä pitää tehdä ja missä pitää tehdä ja kuinka paljon pitää tehdä. Olen aina sanonut, että pitäisi puhua vahvemmin suoraan köyhyydestä.