Näin vasemmistolehti pelastettiin Italiassa – työntekijät omistavat Il Manifeston

Ilmapiiri italialaisen Il Manifesto -lehden toimituksessa tuntuu heti kotoisalta. Henki on rennon epämuodollinen, ja toimittajat ovat selvästi innostuneita työstään.

Il Manifesto on erikoinen tapaus italialaisessa lehdistössä. Sen omistaa työntekijöiden osuuskunta, ja se on ainoa jäljellä oleva vasemmistolainen päivälehti Italiassa sen jälkeen kun keskustavasemmistolaisen Demokraattisen puolueen l’Unita ja Rifondazione Comunista -puolueen Liberazione kaatuivat vuonna 2014.

Il Manifesto ilmoittaa etusivullaan olevansa ”kommunistinen sanomalehti”.

Il Manifesto ei kuitenkaan ole sitoutunut mihinkään puolueeseen, korostaa lehden parlamenttitoimittaja Daniela Preziosi.

Toimittaja Simone Pierannin mukaan lehteä lukevat varsinkin pienten vasemmistoryhmien – niitähän Italiassa riittää – aktiivit ja kulttuuriväki. Lehti on myös kokoaan merkittävämpi siinä mielessä, että monet toimittajat lukevat sitä.

Italiassa lehdet yleensä myydään irtonumeroina, ei tilauksina. Il Manifeston yhden numeron tavallinen levikki on Pierannin mukaan 10 000–11 000, josta tilaajille menee reilut kolme tuhatta.

Määrä ei ole suuri 60 miljoonan asukkaan maassa. Mutta Italian suurimmalla sanomalehdellä Corriere della Seralla ei silläkään ole kuin 240 000 kappaleen levikki.

Arvosteli neuvostokommunismia

Il Manifesto täyttää pian 50 vuotta. Ensimmäinen numero ilmestyi kesäkuussa 1969.

Taustalla olivat linjariidat silloisessa Länsi-Euroopan suurimmassa kommunistipuolueessa, Italian PCI:ssä. Il Manifeston perusti joukko puolueen vaikuttajia, jotka suhtautuivat kriittisesti neuvostokommunismiin.

– Il Manifeston perustajat arvostelivat varsinkin Tšekkoslovakian miehitystä, kertoo Daniela Preziosi.

Perustajat joutuivat lähtemään PCI:stä. Il Manifesto ilmestyi aluksi kuukausilehtenä, mutta 1971 siitä tuli päivälehti. Samana vuonna lehden ympärille perustettiin myös poliittinen puolue, jonka menestys seuraavissa vaaleissa ei kuitenkaan ollut mainittava.

– Il Manifesto oli aina PCI:n vasemmalla puolella, mutta sillä oli lukijoita myös puolueen keskuudessa, sanoo Preziosi.

Italian puoluejärjestelmä mullistui 1990-luvun alussa. PCI:stä tuli useiden välivaiheiden kautta nykyinen Demokraattinen puolue, joka kansainvälisesti kuuluu sosiaalidemokraattiseen liikkeeseen.

Konkurssi ja pelastus

Viime vuosikymmenellä Il Manifesto oli jatkuvasti talousvaikeuksissa. Vuonna 2012 se lopulta ajautui konkurssiin, mutta konkurssipesä jatkoi lehden julkaisemista.

– Lehden työntekijät perustivat uuden osuuskunnan, joka keräsi rahaa, ja kahden vuoden kuluttua se pystyi ostamaan lehden konkurssipesältä takaisin. Osuuskunta maksoi lehden nimestä miljoona euroa, kertoo Preziosi.

Il Manifeston periaatteena on ollut, että kaikille työntekijöille maksetaan samaa palkkaa.

– Tämä pätee edelleen. Päätoimittajalle ja toimitussihteereille tosin maksetaan nykyään hieman enemmän, mutta ero ei ole suuri, sanoo Preziosi.

Preziosin mukaan Il Manifestoon tulee toimittajia muista lehdistä, koska siellä työskentelemistä arvostetaan.

– Lisäksi täällä on etuoikeutena journalistinen vapaus.

Toimituksen palkat eivät ole korkeat, sillä lehden talous on jatkuvasti ahtaalla. Italian lehdistöä koettelee yleisemminkin kriisi.

– Viiden viime vuoden aikana on kaatunut 11 000 lehtikioskia, toteaa Simone Pieranni.

Valtio on viime vuosina ajanut alas osuuskuntien ja säätiöiden omistamille lehdille maksettua lehdistötukea.

Otsikoistaan palkittu

Pieranni kertoo, että Il Manifesto oli 1990-luvulla ensimmäinen italialainen lehti, joka perusti nettisivut. Sittemmin se ensimmäisenä meni maksumuurin taakse.

Il Manifesto ilmestyy kuutena päivänä viikossa.

– Maanantaisin italialaiset eivät lue muuta kuin urheilulehtiä, sanoo Pieranni.

Il Manifesto toimii myös Le Monde diplomatiquen italiankielisen painoksen julkaisijana.

Il Manifesto on tunnettu nokkelista otsikoistaan. Preziosi esitteleekin ylpeänä toimituksen seiniltä kunniakirjoja, joita Il Manifesto on useina vuosina saanut Italian parhaasta otsikosta.