Kansallisteatteri järistysten kourissa

Mika Myllyaho puski läpi suuret muutokset Kansallisteatterissa – ja onnistui.

Rautatientorin laidalla seisoo graniittinen pytinki, Kansallisteatteri. Sitä on arvostettu näyttämötaiteemme ykköstalona, pian jo puolentoista vuosisadan ajan. 150-vuotisjuhlaa vietetään vuonna 2022.

Tätä nykyä Kansallisteatteria johtaa Mika Myllyaho, 52, taustaltaan ohjaaja ja näytelmäkirjailija. Hänen 2010 alkaneella pääjohtajan kaudellaan teatterin ohjelmisto on vetänyt järjestään innostuneen kiittäviä kritiikkejä. Ja yleisö kansoittaa lehtereitä erittäin hyvin – jopa 200 000 kävijää parhaimpina kausina.

Muutoksia on ajettu läpi, ja Kansallisteatteri hengittää taas raikkaasti.

Teatteriin, sattumalta

Mutta mikä on miehiään tämä Myllyaho?

1970-luvun keravalaisnuori ei pyörinyt taidepiireissä. Autonasentajaksi ja koneteknikoksi opiskellutta Myllyahoa veti tiiviimmin rock ja bändit, suorasukaisempi ilmaisu. Hän oli myös radiotoimittajana ja sijaisopettajana.

Sitten teatteri astui kuvaan, sattumalta.

– Kyllä se oli heti menoa, vaikka täysin tajusinkin, että leikkiähän tämä on, Mika Myllyaho kuvaa kokemaansa teatterin ensihipaisua.

Lehti-ilmoituksen nähtyään hän oli hakeutunut teatterilinjalle Lahden kansanopistoon vuonna 1992.

”Ennen oli tapana kavahtaa uutta draamaa, mutta se on jo voitettu pelko.”

– Teatterityössä viehätyin ennen muuta siitä, että voin luoda näyttämölle aivan uusia maailmoja. Teatteri on mielikuvituksen tyyssija.

Myllyaho tunsi varhain omimmaksi lajikseen nimenomaan ohjaamisen. Hän pyrki ja pääsi 1994 teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle, ja samalle kurssille osuivat muun muassa Juha Jokela, Pasi Lampela ja Minna Nurmelin.

Koulu oli antoisaa ja tuotteliasta aikaa. Vaikutteita saatiin laajalti.

– Ohjaajana saan rakentaa kohtauksia, joita sitten katson ulkopuolelta, sivullisena mutta syvästi osallisena. Se vaatii täyden läsnäolon, ja nopean reagoinnin jopa ennen näyttelijää.

1990-luvun lopulla helsinkiläisen Ryhmäteatterin otti haltuun nuori polvi, yhtenä keulassa Myllyaho. Ohjata sai sydämen kyllyydestä, lähes niin paljon kuin ehti, ja usein vielä kantaesityksiä.

Ryhmäteatteriin Myllyaho kirjoitti ja ohjasi omakohtaisen trilogiansa. Paniikki (2005), Kaaos (2008) ja Harmonia (2009) olivat kolmen läheltä katsovan tutkielman ketju, ja näytelmien eräänä pontimena oli Myllyahoa nuoresta asti vaivannut paniikkihäiriö.

Niin trilogia kuin koko Ryhmis-kausi koituivat suureksi menestykseksi. Teatteri hankki ja kunnosti myös uuden näyttämön Kallion Urheilutalolta, ja avajaiset olivat vuonna 2008. Suunta näytti ylöspäin.

Myllyaho ei kuitenkaan epäröinyt, kun hänelle tarjottiin teatterimaailman valtaistuinta, pääjohtajan tuolia Kansallisteatterissa.

Kansallinen päälava

Elettiin vuotta 2010. Mika Myllyaho otti loikan tuntemattomaan.

Oli ollut erilaista johtaa – yhdessä Esa Leskisen kanssa – virkeää avantgarde-teatteria kuin ottaa luotsattavakseen suuri teatterilaitos, joka työllistää 170 ihmistä ja jonka vuosibudjetti on 15 miljoonan euron luokkaa.

Mahdollisuudet epäonnistua eivät olleet aivan vähäiset.

– Päätin ottaa haasteen vastaan. Sanoisin juhlallisesti, että minulla heräsi näky siitä, miten Kansallisteatteri voi muuttua ja kestää muutoksen, hän kuvaa.

Myllyaho hahmotteli haluamansa uudet pääsuunnat.

– Oli tehtävä suomalaisen draaman esiinmarssi, myös suurella näyttämöllä. Toisekseen laitosteatterin piti reippaasti avautua ulos maailmaan, muun muassa kiertueryhmin. Ja kolmanneksi: oli ennemmin suunnattava kohti aihelähtöistä kuin yleisölähtöistä teatteria.

Myllyahon lista on käynyt toteen. Kansallisteatteri on kokenut muutoksen, peräti järistyksen.

Suomalaisten kantaesitysten luku on tätä nykyä huipussaan, talon esitykset ovat lisääntyneet 600:sta 1 200:aan vuodessa, eikä aihelähtöisyyskään ole koitunut yleisökadoksi – päinvastoin: kävijämäärät ovat 2010-luvulla nousseet reilusti yli 50 prosentilla. Talon neljän näyttämön täyttöaste hipoo 90 prosenttia.

– Ennen oli tapana kavahtaa uutta draamaa, mutta se on jo voitettu pelko. Yleisö ei ole karannut, vaan odottaa uutta.

Näytäntökausi valmistuu monimutkaisena palapelinä.

– Joka vuosi poimitaan pari uutta tekstiä ulkomailta, samaten jokunen klassikko, mutta kaksi kolmasosaa ohjelmistosta täyttyy kotimaisin kantaesityksin, pääjohtaja selvittää.

Musikaaleissakin on suosittu suomalaista, eikä ole petytty, kuten Pirkko Saision taannoinen trilogia osoitti.

Kotimaisuusastetta nostaa sitoutuminen kotikirjailijoihin ja -ohjaajiin, joilta kultakin on aina tilattu kolme näytelmää tai ohjausta.

– Luonnollisestikaan johtaja ei diktaattorina määrää talon ohjelmistoa, vaan näytelmistä on löydyttävä diversiteettiä. Mutta yhtä asiaa niiltä edellytän: laatua. Esitettävät ajatukset saattavat ja saavat olla hyvinkin kiistanalaisia, mutta kaikkia draamoja pitää aina leimata korkea ammattitaito, Myllyaho linjaa.

– Siksikin haluan istua läpi jokaisen näytelmän viime läpimenon ja ensi-illan.

Johtaja johtaa, mutta ehtiikö ohjaaja ohjata?

Myllyaho sanoo pyrkivänsä pitämään ammattitaitoa yllä ohjaamalla kutakuinkin säännöllisesti.

Viime vuodeksi hän kirjoitti ja ohjasi pienimuotoisen Korjaamo-näytelmän, ja tulevana syksynä hänen käsistään lähtee suuren klassikon ohjaus: Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema. Kansallisen suurella näyttämöllä nähdään silloin jymäkkä kaarti Hannu-Pekka Björkmanista Kristiina Halttuun, Aku Hirviniemestä Samuli Niittymäkeen.

– Omaa tekstiään sitä ohjaa edelleen aivan samoin fiiliksin kuin nuorena. Millerin näytelmässä on totta kai omat valtavat vaatimuksensa, rima on korkealla.

– Odotan jo harjoituksia.