Anton Tsehov (1860–1904) totesi vuonna 1898 novellissaan Karviaismarjoja, että onnelliset ihmiset näyttävät voivan hyvin vain siksi, että onnettomat kantavat taakkansa vaieten eikä tätä onnea voisi olla ilman tätä vaitioloa:
”Millainen tukahduttava voima tässä ajatuksessa piileekään. Katsokaa, millaista elämä on: rikkaat ovat röyhkeitä ja laiskoja, heikot tietämättömiä ja eläimellisiä, kaikkialla on vain sietämätöntä ja masentavaa kurjuutta, rappiota, juoppoutta, tekopyhyyttä, ikuista valheellisuutta.
Ja samanaikaisesti tämän kaiken kanssa vallitsee kaikissa näissä taloissa ja kaikilla näillä kaduilla hiljaisuus ja rauha. Kukaan tämän kaupungin asukkaista ei korota ääntään eikä nouse kapinaan.
Me näemme kaikki ne, jotka käyvät ostoksilla torilla, syövät päivällä ja nukkuvat yöllä, kertovat typeryyksiä, menevät naimisiin, vanhenevat ja raahaavat kaikessa rauhassa kuolleensa hautausmaalle.
Mutta me emme näe emmekä kuule niitä, jotka kärsivät, ja kaikki se, mikä elämässä on pelottavaa, tapahtuu jossakin kulissien takana. Kaikki on tyyntä ja rauhallista, vain mykät tilastot esittävät vastalauseensa: niin ja niin monta ihmistä on menettänyt järkensä, niin ja niin monta sangollista vodkaa on juotu, niin ja niin monta lasta on kuollut aliravitsemuksen seurauksiin.”
Kun Tsehov julkaisi nämä rivit 120 vuotta sitten, oli maailmassa vain viidesosa nykyisestä maapallon asukasmäärästä. Alle kahden dollarin päivätuloilla eläviä ihmisiä on nykyään maailmassa yhtä paljon kuin Tsehovin elinaikana oli koko maailmassa asukkaita, eli 1,6 miljardia ihmistä. Ja köyhyys on tunnetusti pitkäpiimäinen vieras. Sillä ei ole kiirettä lähteä pois sieltä, minne se on kerran asettunut.
Onko kurjuuden ja epätoivon julkituominen journalismin ja julkkismedian avulla tuottanut muuta kuin kurjuudesta raportoivat rahassa rypevät mediajätit ja pönäkästi elävät toimittajat? Ja levyjään ja filmejään markkinoivat aliravittuja lapsia sylissään pitävät globaalit megatähtiäititeresat?
Kahdestatuhannesta päivittäisuutisesta kahdeksan uutisoidaan
Filosofit, kirjailijat, yhteiskuntatieteilijät ja toimittajat painiskelevat päivittäin samankaltaisten ongelmien parissa. Onhan heidän tarkastelukohteenaan ihminen yhteiskunnan puristuksessa. Kuitenkin niin lukuisat tekijät hämmentävät tämän kokonaiskuvan hahmottamista, että loppupäätelmistä on yhtä monta mieltä kuin on miestä ja naista kyseisiä päätelmiä väsäämässä.
Ruotsissa on vasemmistolehdistön lippulaivana toiminut yli 40 vuotta ETC. Se on ollut alusta asti sosialistinen, mutta itsenäinen puoluepolitiikan ulkopuolella toiminut media. Lehti henkilöityy toimittaja Johan Ehrenbergiin.
Voima-lehden (4/19) haastattelussa Johan Ehrenberg totesi, että journalismin täytyy olla aktivismia. Mikäli journalismi yrittää vain katsoa vierestä ilmastonmuutosta ja muita suuria haasteita kuten rasismia, niin silloin journalismista tulee epäkiinnostavaa:
”Tällöin ihmiset alkavat käyttää muita menetelmiä tiedonsaantiin ja keskusteluun. Journalismin tehtävä ei ole vain kertoa mitä tapahtuu. Pitää kertoa myös mitä asian hyväksi voi tehdä, ja keskustella niistä ratkaisuista.”
Ehrenberg muistuttaa, miten tiedotusvälineet seuraavat toisiaan ja toistavat aamusta iltaan samoja uutisia. Päivittäin uutistoimituksissa on tarjolla 2 000 uutista, joista kaikki mediat valitsevat samat kahdeksan uutista kuin vanhan vitsin tapaan: Jos koira puree miestä, se ei ole uutinen, mutta jos mies puree koiraa, se on uutinen. Eikä mikään nosta niin makoisasti hyvän uutisen arvoa kuin väärä hälytys huonosta uutisesta.
Toisin sanoen loput 1994 päivittäisistä tapahtumista jää uutisoimatta, koska konsensusta niiden uutisarvosta ei ole. Ehrenbergin mukaan Ruotsissa lähes 90 prosenttia ulkomaanuutisista on peräisin amerikkalaisista medioista, Ranskassa jopa 50 prosenttia on peräisin ranskalaisista lähteistä.
Ehrenberg muistuttaa kuitenkin, että vaihtoehtoisen median tehtävä ei ole valita puolta. Kriittinen asenne on säilytettävä kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Ehrenbergiä mukaillen voi todeta, että tiedotusvälineet käsittelevät yhä vähemmän aiheita, joilla on ihmisten enemmistön arkielämän todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Skandaalit, viihde, urheilu ja seksi hallitsevat, vaikka ilman niitä yhteiskunta pysyisi pystyssä ja pyörisi yötä päivää, kuten ainaisiin organisaatiouudistuksiin tuskastunut Keski-Suomen sairaanhoitopiirin johtaja-ylilääkäri Tapio Tervo totesi: ”Meillä on terveydenhuollossamme niin loistava organisaatio, että se toimii erinomaisesti ilman potilaitakin.”
Rikos pyörittää kapitalismia
Vaikka kapitalismi perustuu pohjimmiltaan sopimuksiin ja molemminpuoliseen luottamukseen, Marx oivalsi jo 160 vuotta sitten rikoksen suuren merkityksen kapitalismin elinvoimaisuudessa. Suomessa rikollisuuden aiheuttamat kulut yhteiskunnalle ovat noin miljardi euroa vuodessa. Vertailun vuoksi todettakoon, että KELAn tutkijan laskelmien mukaan 60 000 vaikeimmin ja raskaimmin hoidettavien hoitamisella omaiset säästävät valtiolle 2,4 miljardia euroa vuodessa, jos vaihtoehtona olisi sijoittuminen ympärivuorokautiseen hoitoon.
EU-maiden järjestynyt rikollisuus takoi viime vuonna 110 miljardin euron voitot, eli kaksinkertaisen määrän Suomen valtion vuosibudjettiin verrattuna. Rikollisista voitoista poliisi sai ulosmitattua prosentin verran.
Marxin mukaan filosofi tuottaa ajatuksia, runoilija runoja, pappi saarnoja, professori luentotiivistelmiä ja rikollinen tuottaa rikoksia. Toisaalta rikollinen ei tuota ainoastaan rikoksia, vaan myös rikoslain ja sen myötä rikoslaista luennoivan professorin sekä professorin luennoista kootun oppikirjan, jonka professori panee kirjakauppoihin myytäväksi tavaroina.
Rikollinen tuottaa lisäksi poliisivoimat ja oikeuslaitoksen, siis konstaapelit, pyövelit ja juryn jäsenet. Kaikista näistä askareista syntyy yhteiskunnallinen työnjako. Samalla ne tuottavat ihmismielen uusia kykyjä, uusia tarpeita ja uusia tapoja tyydyttää nämä uudet tarpeet.
Marxin mukaan esimerkiksi kidutus on synnyttänyt useita hienoja mekaanisia laitteita, joiden valmistuksessa taitavat ammattimiehet ovat löytäneet oman työsarkansa.
Rikollinen tuottaa myös vaikutelman, joka on osin moraaliin liittyvä ja osin pelkästään murheellinen tapauksesta riippuen. Näin rikollinen tekee meille ”palveluksen” herättämällä suuressa yleisössä moraalisia ja eettisiä tunteita.
Rikollinen ei tuota ainoastaan lakikokoelmia, rikoslakia ja niiden myötä lainsäätäjiä, vaan myös taidetta, novelleja, dekkareita, trillereitä, murhenäytelmiä, tv-sarjoja. Se tarjoaa jännitystä ja antaa puheenaiheita medialle sekä kahvitauko- ja kapakkakeskusteluille.
Esimerkiksi lukkoteollisuus, vartiointiliikkeet ja vakuutuslaitokset saavat kiittää rikollisuutta ja varkaita suuresta menestyksestään. Olisiko nykyinen setelin painaminen saavuttanut nykyistä täydellisyyttään ilman rahanväärentäjien ammattikuntaa?
Ja jos unohdamme yksilöt rikollisina, olisiko globaaleja markkinoita ikinä syntynyt ilman rikollisiksi luokiteltuja kansakuntia tai syntynyt kansojakaan? Pahantiedon puu on aina ollut samalla myös hyvän tiedon puun alkusysäys.
Ari Turusen tuore teos Mulkerot kertoo karua tarinaa siitä, että valloitussodissa ja valtapeleissä humanismilla enempää kuin ihmisrakkaalla filantropiallakaan ei ole ollut pahemmin käyttöä rikollisten puuhien lomassa.
Sherlock Holmesista tuli oikeuden takuumies
Kun Marxin Pääoman kolmas ja viimeinen nidos oli ilmestynyt postuumina vuonna 1894, oli Sherlock Holmesin seikkailut ilmestynyt kahta vuotta aiemmin. Holmesin ”isä” Sir Arthur Conan Doyle syntyi vuonna 1859. Samana vuonna ilmestyi sekä Ivan Gontsarovin romaani Oblomov että Marxin Poliittisen taloustieteen kritiikki.
Sosiologi Pertti Alasuutarin (s.1956) mukaan suurkaupungin valtaisassa ihmisviidakossa kunnialla selviytyminen edellytti taitoja, joiden avulla tuntemattomien ihmisten käyttäytymisestä saattoi tehdä omaa turvallisuutta lisääviä päätelmiä:
”Juuri kiinnostus modernin suurkaupungin ilmiöihin, niin rikoksiin kuin sattumanvaraisiin mysteereihinkin oli Sherlock Holmesin tarinoiden valtaisan suosion tärkein syy.”
Rikos ja nimenomaan murha on dekkareiden itseoikeutettu aihe. Vanhan yhteiskuntajärjestelmän hajotessa oikeus ja moraali ei perustunut enää Alasuutarin mukaan itsestään selvään, perinnäiseen ja poikkeuksetta kaikkia yhdistävään ajattelutapaan. Siitä tuli yhteiskunnallisen ja poliittisen kiistelyn aihe:
”Yhteiskunnalliset mullistukset osoittivat, että Jumalan luomaksi maalliseksi järjestykseksi siihen asti mielletty yhteiskunta onkin muuttuva ja kehittyvä kohde. Se on yksilön vaikutusmahdollisuuksiin nähden ylivertainen mutta kuitenkin maallisista instituutioista koostuva.”
Tähän keskusteluun salapoliisikirjallisuus osallistui kuvaamalla yhteiskunnallista järjestystä siten, että oikeus ja oikeudenmukaisuus lopulta voittavat.
Kertomukset täydellisiltä vaikuttaneiden rikosten paljastumisesta ja oikeudenmukaisen tuomion täytäntöönpanosta valoivat lukijoilleen uskoa siihen, että eduiltaan vastakkaisiakin ihmisryhmiä yhdistää yhteinen arvopohja ja kaikki ihmisryhmät tuomitsevat murhan ja rikoksen. Dekkarikirjallisuuden synnyn edellytyksenä oli tehokkaan poliisitoimen sekä systemaattisen rikostutkimuksen kehitys.
Tosin rikoskirjallisuuden isänä pidetty journalisti, kirjailija ja poliittinen filosofi William Godwin (1756–1836) oli ihanteellisen, individualistisen anarkismin kannattaja. Hän antoi vuonna 1794 ilmestyneessä romanissaan Caleb Williams erään varkaan lausua uskontunnustuksenaan: ”Me, jotka olemme varkaita vailla lupakirjaa, käymme avointa sotaa toisenlaisia miehiä vastaan, niitä jotka ovat varkaita lain turvin.” Bertolt Brecht jatkoi ajatusta: Mitäpä pankin ryöstäminen on pankin perustamiseen verrattuna.”
Godwin suositteli, että yksilöt antaisivat toisilleen lahjaksi tarpeetonta omaisuuttaan näiden tarvitessa sitä. Vuonna 1797 Godwin meni naimisiin radikaalin feministin Mary Wollstonecraftin (1759–1797) kanssa. Mary kuoli tyttärensä synnytykseen. Tytär tunnetaan nimellä Mary Shelley (1797–1851), joka kirjoitti kauhuromaanin koneihminen Frankensteinista vuonna 1818.
Ihmiset tietävät mistä riitelevät
Pertti Alasuutari asettaa Tasavalta -teoksessaan tutkijat ja toimittajat monessa kohden samalle viivalle. Alasuutarin mukaan sosiologin ei tule esittää tietävänsä, millainen yhteiskunta oikeasti on. Sosiologi tekee toisen asteen tulkintoja yhteiskunnan eri ilmiöistä.
Ihmisten käsitykset ja käytännöt nivoutuvat aina toisiinsa: niitä ei voi erottaa toisistaan kuvittelemalla, että ensin on pelkkä mykkä ja kuuro käytäntö, joka sitten saa tulkinnan ihmisten mielissä:
”Toimijat ovat osa tätä käytäntöjen ja ajatusten systeemistä kokonaisuutta: yksilöt ovat aina jo valmiiksi jossain toimija-asemassa, joka määrittää sitä, mitä he pitävät etujensa ja toiveidensa mukaisena ja millaisia pyrkimyksiä he pitävät mielekkäinä ja järkevinä.”
Michel Foucaultin (1926–1984) ajatuskulkua seuraten Alasuutari muistuttaa, että ihmiset ovat samaa mieltä siitä, mistä he riitelevät, tai ainakin he tunnistavat, millaisista maailman hahmottamisen tavoista omista poikkeavat näkemykset kumpuavat:
”Vaikka yksilöllisyys on nykykulttuurin keskeinen arvo, yksilökeskeinen nyky-yhteiskunta ei tarkoita, että omissa lokeroissaan elävät ja vain välillisesti muiden kanssa tekemisissä olevat ihmiset olisivat keskenään kovin erilaisia. Päinvastoin, ihmisten ajattelun ja käyttäytymisen tavat ovat usein hämmästyttävän yhdenmukaisia, ja erilaiset tavat, tyylit ja asenteet määrittyvät suhteessa toisiinsa ja muodostavat jaettuja merkitysrakenteita.”
Palauttaako media magian aikakaudelle?
Olemmeko palaamassa median luomaan magian taikapiirin maailmaan, jolloin ihminen pyrkii mielikuvituksensa avulla torjumaan sen, mikä häntä pelottaa? Hän haluaa tavoittaa vain sen, mikä häntä miellyttää ja mitä hän haluaa. Ja tähän sisältyy usko kaikkialla piileviin salattuihin omiin kykyihin ja markkinavoimien näkymättömän käden ihmetekoihin kuten entisiin luonnon ennemerkkeihin.
Uskonnossa jumalallisia voimia lepytellään. Magiassa uskotaan pystyttävän rituaaleilla hallitsemaan luonnonvoimia. Tässä suhteessa teknologia- ja rahausko lähentelee magiaa.
Lisäksi tätä kuviota sotkee vielä median harrastama divinaatio eli iänikuinen kaikista asioista ennustaminen. Tuntuu, että media elää yhä tiiviimmin enneunien ja uskomushoitojen varassa, joita se kutsuu vaihtoehtoisiksi faktoiksi. Niiden varjolla yritetään vaihtoehtoisen lääketieteen tavoin harsia kokoon yhteiskunnallisen todellisuuden vaivoja ja vatsanväänteitä tietenkin sopivaa rahallista korvausta vastaan.
Milloin me olemme todellisuudessa? Mikä on minun todellisuuteni suhde median kuvaamaan todellisuuteen? Mitkä ovat ne välttämättömät ehdot, jotka tarvitsen, jotta selviydyn jokapäiväisestä elämästäni. Häiritseekö joukkotiedotus minun selviytymistäni? Yrittääkö se muuttaa suunnitelmiani, ja jos, niin miksi? Onko joukkotiedotus arkitajunnan joukkotuhoase?
Sekoittaako media enemmän ajatuksiani kuin selkeyttää niitä? Tarjoaako se ratkaisuja minun elämäni ongelmiin? Vai liikkuuko se muiden asioilla ja ohittaa minun ongelmani? Mihin kaupallinen media myyntivoittoja tavoitellessaan oikeasti pyrkii?
Uutisissa ei ole kysymys pelkistä tapahtumista tai tosiasioista vaan tapahtumista ja asioista, jotka esitetään määrätyllä tavalla, tietyn luokan etujen lähtökohdista. Eikä esimerkiksi Kreikan tapaus tehnyt tässä poikkeusta.
Ateenassa asuva Aurora Järvensivu pohdiskeli Niin&näin -lehdessä (4/13), mitä kulttuurisia seurauksia Kreikalle koituu 2007 alkaneesta pitkittyvästä talouskriisistä. Järvensivun mukaan mitään varteenotettavaa taidetta tai filosofiaa Kreikasta, länsimaisen kulttuurin ja filosofian kehdosta, ei ole tullut enää aikoihin.
Herää kysymys, pystyykö pankkiirien tilinpidollinen saiturin järki lannistamaan kulttuurin, filosofian, journalismin ja taiteen. Vai kokevatko ihmisluonnon hävittämiseksi työskentelevät finanssinerot vielä kirvelevän tappion.
Järvensivu kysyykin, katoaako länsimaisen filosofian kehdosta metafysiikka, perinteinen hengenelämä? Hänen mukaansa metafyysisiin olemassaolon kysymyksiin vastaavat nyt kriisin varjolla pankit, virkamiehet, poliisi, eduskunta, sairaala, vankila, työ, palkka, asunto ja vaatteet. Kysymykset olemassaolon perusteista ovat vaihtuneet silkaksi päivä kerrallaan pärjäämiseksi, puhtaan materialistiksi hengissä pysyttelyn ongelmien ratkaisemiseksi.
Käytännön arkielämä on muuttunut eräänlaiseksi abstraktioksi, jonka tolkullisuutta tai tolkuttomuutta yrittävät enää muutamat harvat nihilistiset ajattelijat hahmottaa kyseenalaistamalla kaikki auktoriteetit ja ekonomiset papukaijarationalistit.
Kreikkalaisen hämärän aikaa
Miten päästä ulos umpikujasta, kun länsimainen rationalismi ei enää toimi, eikä vielä ole tarjolla uudenlaista ajattelutapaa, uusia arvoja, joita kohti suunnistaa?
Itävaltalaisen kulttuurihistorioitsija Egon Friedellin (1878–1938) luoma käsite ”inkubaatioaika” tarkoittaa aikakautta, jolloin vanha ei enää toimi, eikä uusi aika ole vielä hahmottunut ja jäsentynyt selkeästi.
Aurora Järvenvisu antaa ymmärtää, että elävään elämään kuuluvan normaalin edistymisen näkökulmasta katsoen Kreikassa kaikki on jämähtänyt paikoilleen. Todellisuus ei näyttäydy totena, koska sen toimintatavat ja päämäärät lähtevät virheellisistä oletuksista ja lähtökohdista. Rahanlaskentaan keskittyvän rationalismin sijaan tarvittaisiin aivan uutta logiikkaa.
Kreikkalaiset elävät hämärän aikaa, jolloin viisauden ja käsityötaidon jumalattaren Minervan mukana kulkeva pöllö aloittaa lentonsa. G.H. von Wrightin mukaan Hegel tarkoitti näillä sanoillaan sitä, että vasta jonkin aikakauden lähestyessä loppuaan voimme ymmärtää sen tarkoituksen ja tosiolemuksen.
Kenties kreikkalaiset kyselevät mielessään länsimaisen filosofian kehdon ääressä, millaista elämä olisi yhteiskunnassa, jossa heidän filosofisten esi-isiensä totuudet olisi toteutettu käytännössä. Silloin ei tarvitsisi kuin omaksua hyviksi havaitut viisaudet ja siirtää ne sukupolvelta toiselle. Kaikki olisi pelkkää Platonin akatemian opetustoimintaa ja laatuviinien naukkailua Akropolilla. Asioiden oikeellisuutta ei tarvitsisi todistella, kaikki olisi päivänselvää totuutta ja todellisuutta, jossa ei enää olisi ekonomistiselle hämäykselle sijaa. ihmisen elämää mittaisi omien askelten tahti.
Palaako aurinkojumala Ra?
Mutta useimmiten hyvät aikomuksemme saavat vastaansa Humen giljotiinin, jonka mukaan siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten asioiden tulisi olla. Nyky-yhteiskunnan paradoksi on, että ongelmat kasaantuvat, mutta ratkaisumallit hajaantuvat.
Meillä itse kullakin on oman elämämme suhteen niin sanotusti omat odotusarvomme, joista suuret pettymykset on useimmiten miinustettu pois. Sanotaan, että filosofia ei syntynyt alun perin suinkaan ihmisen uteliaisuudesta tai tiedon halusta vaan kauhusta todellisuuden kaaottisuuden edessä. Kaaos tarkoitti kreikkalaisessa tarustossa ääretöntä, epäjärjestyksen ja sekaannuksen pimeää tilaa, josta kaikki olevainen on syntynyt. Nykyinen kaaosteoria puolestaan uskoo, että epäjärjestyksestä syntyy järjestystä tunnettujen sääntöjen avulla.
Oli ryhdyttävä järkeilemään ja päättelemään, mistä mikin kenties johtuu, oliko asioiden syillä ja seurauksilla jotain yhteistä. Ja mitä pitäisi tehdä, että ei kävisi yhtä huonosti kuin aiemmin vaan asiat sujuisivat jotenkin ennakoitavammin ja suunnitelmien mukaisesti.
Tosin saattaa käydä vielä niinkin, että mikäli ihmiskunta aikoo selviytyä hengissä edes lähitulevaisuuteen, sen on palautettava takaisin kunnia auringonjumala Ra´lle ja ryhdyttävä palvomaan sitä, mikäli se aikoo selvittää Jahve-jumalan palvonnasta aiheutuneet sotkunsa. Egyptiläiset pitivät aurinkoa hyvin tärkeänä maansa hyvinvoinnin kannalta. Samaan suuntaan viittaa nykyinen puhe aurinkoenergian lisäämisestä. Joka päivä uusi aurinko, totesi Herakleitos.
Epävarmuuden varmuus
Filosofi Graham Priest (s.1948) kuvaa järkeilyämme leikkisään sävyyn 1600-luvulla eläneen filosofi Pascalin vaa´an nimellä’ kulkevan esimerkin kautta.
Ihminen voi päättää uskoa (kristillisen) Jumalan olemassaoloon, tai ihminen voi päättää olla uskomatta. Oletetaan, että päätän uskoa. Joko Jumala on olemassa tai Jumalaa ei ole olemassa. Jos Jumala on olemassa, kaikki on kunnossa. Jos ei ole, uskomuksesta on vain vähäistä vaivaa: sen vuoksi hukkaan vähän aikaa kirkossa ja ehkä teen jotain muutakin, mitä en muutoin haluaisi tehdä, mutta mikään näistä seurauksista ei ole katastrofaalinen:
”Oletetaan sitten toisaalta, että päätän olla uskomatta Jumalaan. Jälleen Jumala on joko olemassa tai ei ole. Jos Jumalaa ei ole olemassa, kaikki on kunnossa. Mutta jos Jumala on olemassa, voi veljet kuinka pulassa olenkaan! Tuonpuoleisessa minua odottaa kaikenlainen kärsimys – ehkäpä ikuisuuden verran, ellen saa osakseni edes vähän armoa. Siispä jokaisen viisaan ihmisen tulisi uskoa Jumalan olemassaoloon. Se on ainut kaukonäköinen tapa toimia.
Priestin mukaan useimmiten emme voi olla varmoja toimintamme seurauksista, eivätkä ne ole useimmiten edes täysin meidän vallassamme. Puhumattakaan siitä, mikä maailman tuhansista jumalista on todella se oikea vai onko maailmankaikkeudessa olemassa yhtään ainutta jumalaa muualla kuin kunkin omassa mielikuvituksessamme. Mikään ei siis ole niin varmaa kuin epävarma, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi on päivästä toiseen elettävä.
Samankaltaisten ajatusketjujen vallassa olemme päivittäin myös seuratessamme median uutisia ja ohjelmia. Emme voi mennä paikan päälle todistamaan, pitävätkö uutisissa kerrotut asiat todella paikkansa vai eivät. Tässä suhteessa Platonin luolavertaus ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.
Lähteitä:
-Teemu Matinpuro: Ruotsalaisen journalismin Pelle Peloton, Voima-lehti 4 / 2019.
-Sophie Laffitte: Anton Tsehov itsensä kuvaamana, suom. Jaakko Ahokas, Weilin & Göös 1963.
-Sirkka Minkkinen, Kaarle Nordenstreng, Max Rand ja Margaretha Starck: Joukkotiedotus, Tammi1975.
-Pertti Alasuutari: Tasavalta – Sodan jälkeisen Suomen kaudet ja trendit, Vastapaino 2017.
-Pertti Alasuutari: Erinomaista rakas Watson – Johdatus yhteiskuntatutkimukseen, 3. painos, Hanki ja jää 1996.
-Graham Priest: Logiikka, suom. Risto Koskensilta, Eurooppalaisen filosofian seura ry. 2017.
-Ari Turunen: Mulkerot – Patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja, Into 2019.
-Francis Wheen: Karl Marx., suom. Aarne T.K. Lahtinen, Otava 2017.
-Eric Hobsbawm: Kuinka muuttaa maailmaa – Kriittisiä esseitä Marxista, suom. Tatu Henttonen, Vastapaino 2019.
-Niin & näin –lehti 4 / 2013
Tässä kymmenosaisessa juttusarjassa on tarkasteltu filosofien, yhteiskuntatieteilijöiden ja kirjailijoiden näkemyksiä journalismista ja tiedonvälityksestä.
Juttusarjan kirjoittamisen mahdollisti Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön (Jokes) myöntämä apuraha, josta suurkiitokset!
Sarja päättyy, mutta se julkaistaan kokonaisuudessaan syksyllä ilmestyvässä Juha Drufvan teoksessa ”Jokamies joutilasluokan vahakabinetissa” (Nordbooks).
uutiskirje 
