Metsäteollisuuden kiihdytysvaihe alkoi 1800-luvun lopussa. Tehtaat sijoittuivat vesistöjärjestelmien suualueille, laajojen puunhankinta-alueiden tyviosiin. Alkoi muodostua metsäsektorille ominaisia työnjaollisia suppiloita, joissa pienelle alueelle keskittynyt jalostus työllisti metsätöiden ja puunkuljetuksen kautta laajan takamaan.
Maaseudulta muutettiin laajeneviin teollisuuskeskuksiin. Samalla syntyi useita metsäteollisuudesta riippuvaisia paikallisyhteisöjä. Metsätyöt olivat merkittävä osa erityisesti Itä-Suomen pientilojen toimeentuloa. Metsäteollisuuden lisääntyvät kuljetustarpeet kiihdyttivät rautateiden rakentamista. Oli myös opittava rakentamaan tehokkaita jäänmurtajia, jotta ympärivuotinen vienti tuli mahdolliseksi. Paperikoneiden rakentaminen vauhditti insinööritieteellistä osaamista. Jo varhain muodostuivat Suomen 2000-luvun menestyksen lähtökohdat.
Kaupungistuminen käynnistyi 1800-luvun lopussa. Kotimarkkinateollisuus vahvistui: kulutustavaroiden ja elintarvikkeiden teollinen valmistus alkoi laajentua 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Tästä hyötyivät etenkin metsäteollisuuden noususta syrjään jääneet Pohjanmaan rannikon kaupungit sekä niitä ympäröivät maaseudut: oli mahdollisuus erikoistua kotimarkkinoita palvelevaan yrittäjyyteen, esimerkiksi huonekalu-, vaatetus-, tekstiili- ja leipäteollisuuteen. Myös Etelä-Suomen kaupungit hyötyivät kotimarkkinoiden kysynnän lisääntymisestä.
Uusliberalistisen talousopin innoittamana julkisten organisaatioiden johtaminen alettiin tulkita yritysjohtamisen kaltaiseksi.
Pitkään jatkunut asuttaminen oli synnyttänyt suomalaiselle maaseudulle herkän tilanteen. Murros tuli hiipien 1950-luvun puolivälistä alkaen. Maa- ja metsätalouden työt alkoivat koneellistua ja ihmistyövoiman tarve maaseudulla vähentyä. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat olivat varttumassa. Maaseudulla alkoi olla 1960-luvulla runsaasti liikaväestöä. Samoihin aikoihin Etelä-Suomen keskuksiin syntyi kiihtyvästi työ- ja opiskelumahdollisuuksia. Käynnistyi suuri muutto maaseudulta kaupunkeihin. Lähiöitä alettiin rakentaa.
Etelä-Suomen työmarkkinat eivät olisi 1960-luvun lopussa ja 1970-luvulla pystyneet ottamaan vastaan kaikkia maaseudulta muuttavia. Avuksi tuli 1950-luvun alussa solmittu sopimus yhteispohjoismaisista työmarkkinoista; suomalaiset saattoivat siirtyä ilman muodollisuuksia Ruotsiin työhön. Siirtolaisuus Ruotsiin oli 1960-luvun lopussa niin runsasta, että Suomen väkiluku väheni.
Suomessa saavutettiin elintarvikeomavaraisuus 1960-luvulla. Pian alkoi ilmetä jo ylituotantoa. Pienimmät tilat haluttiin pois tuotannosta. Otettiin käyttöön pellonvarausjärjestelmä: viljelijä sai valtiolta rahallisen korvauksen, jos hän jätti peltojaan viljelemättä. Alettiin puhua pakettipelloista.
Maatalouspolitiikan uusi suunta järkytti erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomen pienviljelijöitä, jotka sotansa sodittuaan ja peltohehtaarinsa raivattuaan tulkitsivat tulleensa petetyiksi: yhteiskunta ei antanut elämäntyölle mitään arvoa. Katkeruus leimahti vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Maaseudun unohdettuun kansaan taitavasti vedonnut Suomen Maaseudun Puolue (SMP) lisäsi kansanedustajiensa määrän yhdestä kahdeksaantoista. Vuoden 2011 eduskuntavaaleihin asti oletettiin, etteivät niin suuret poliittiset liikahdukset enää ole mahdollisia. SMP:n etiäisenä syntynyt perussuomalaiset kuitenkin kumosi tämän teorian.
Työläiskaupunginosat olivat 1960-luvulle asti kylien kaltaisia monipuolisen järjestötoiminnan ja tiheän yhteisöllisyyden paikkoja. Perinteisten työläisyhteisöjen murros ajoittui samoihin aikoihin 1960- ja 1970-luvuille kuin maaseudun rakennemuutos. Työläiskaupunginosista muutettiin lähiöihin, ja villisti rakennetut, sokkeloiset puutalokeskittymät muuntuivat keskiluokan säntillisiksi kerros-, rivi- ja omakotialueiksi.
Kaupunkikeskustojen yhtenäisyys särkyi 1960-luvulla, kun edistykseksi tulkittiin vanhojen rakennusten purkaminen. Tällä tavoin tärveltyivät esimerkiksi Turun keskusta sekä monet perinteiset puutalokaupungit. Myös maaseudulla alettiin 1960-luvulla tulkita laatikkoarkkitehtuuri uuden ajan airueksi. Vanhat kirkonkylämiljööt saivat väistyä.
Ruotsista saatujen vaikutteiden innoittamana Suomessa alkoi hyvinvointivaltion rakentaminen suuren murroksen 1960-luvulla. Kehitystä vauhditti vasemmiston vaalivoitto vuoden 1966 eduskuntavaaleissa. Hyvinvointivaltiossa yhteiskunta takaa verovaroin kansalaisille laajat peruspalvelut varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta.
Hyvinvointivaltio arvioitiin oikeudenmukaisuutta ja eheyttämisen politiikkaa edistäväksi, mutta samalla taloudellista kasvua vahvistavaksi. Pienten kuntien ansiosta hyvinvointivaltio toteutui hajautettuna. Sen ideaa palveli myös maakunnallinen korkeakouluverkko ja maaseudun teollistamista tukeva aluepolitiikka.
Useiden tekijöiden summana Suomi ajautui 1990-luvun alussa syvään lamaan. Työttömyys nousi lyhyessä ajassa yli 500 000:een, pankkijärjestelmä hoiperteli, valtion ja kuntien talous kriisiytyi, ulkomainen lainananto uhkasi tyrehtyä. Hyvinvointivaltion turvaverkot kestivät palkkatyöläisten kohdalla juuri ja juuri. Monien yrittäjien elämäntyö kuitenkin tuhoutui, ja siitä seurasi kohtuuttomia seurauksia heille ja heidän läheisilleen. Talouden nousu alkoi uuden informaatio- ja kommunikaatioteknologian kirittämänä. Kärjessä oli Nokia.
Suomen ulkoiset riippuvuussuhteet vahvistuivat 1990-luvun uuden taloudellisen nousun jyllätessä. Menestymisen globaalitaloudessa tulkittiin edellyttävän klassisen hyvinvointivaltion keventämistä ja tehostamista. Näköpiirissä olivat myös suurten ikäluokkien jääminen eläkkeelle ja pienten ikäluokkien tulo työelämään. Haluttiin suurempia kuntia, palveluiden keskittäminen alkoi.
Hyvinvointivaltion sijaan alettiin puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Käsitteen vaihtuminen kertoi ajattelutavan muutoksesta: julkinen sektori ei enää yksin huolehdi kansalaisten peruspalveluista, vaan mukaan tarvitaan aikaisempaa vahvemmin yrityksiä ja kansalaisjärjestöjä. Myös yksittäisiltä kansalaisilta edellytetään suurempaa vastuuta itsestään ja kanssaihmisistään. Uusliberalistisen talousopin innoittamana julkisten organisaatioiden johtaminen alettiin tulkita yritysjohtamisen kaltaiseksi. Hyvinvointivaltio alkoi muuntua kilpailuvaltioksi. Vasemmistopuolueet seurasivat hampaattomina sivusta.
Yritysmäisen politiikan seurauksena yhteiskuntaa ei enää päätöksenteossa hahmoteta paikkaperustaisesti. Vallalla on tehokkuutta ja taloutta korostava keskittämisen maantiede ja vaihtoehdoton suuruuden logiikka. Muunlaisista maantieteellisistä ympäristöistä kopioidut suurkaupunkiutopiat kukoistavat. Aluepolitiikasta on tullut ruma sana. On kadotettu kyky tehdä suuria yhteiskunnallisia reformeja. Tästä on murheellisena osoituksena aluehallinnon sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen, jossa hallitus toisensa jälkeen on epäonnistunut.
Kirjoittaja on Vaasan yliopiston aluetieteen emeritusprofessori.
lehti 