Entinen ihmisoikeusjuristi Moon Jae-In valittiin Etelä-Korean presidentiksi toukokuussa 2017 sen jälkeen kun kansalaisyhteiskunta oli saanut presidentti Park Geun-Hyen eroamaan.
Moon kohtasi Pohjois-Korean johtajan Kim Jong Unin huhtikuussa 2018 ensimmäisessä presidenttien virallisessa tapaamisessa yhteentoista vuoteen. He sopivat niin sanotussa Panmunjomin julistuksessa, että Koreat työskentelevät yhdessä saadakseen konfliktin niemimaalla loppumaan ja parantaakseen keskinäisiä suhteitaan.
Tämän jälkeen on pidetty useita virallisia tapaamisia ja erilaisia yhteistyömuotoja käynnistetty. Saman vuoden kesäkuussa tapasivat Kim Jong Un ja Yhdysvaltain presidentti Donald Trump Singaporessa kaikkien aikojen ensimmäisessä Yhdysvaltain istuvan presidentin ja Pohjois-Korean virallisessa tapaamisessa.
Kansalaisyhteiskunta pyrkii lisäämään yhteyksiä ja luottamusta kansojen välillä.
Singaporessa tehtiin aiesopimus, jossa Yhdysvallat ja Pohjois-Korea sitoutuivat rakentamaan uuden rauhanomaisen suhteen, kestävän ja vakaan rauhan Korean niemimaalle sekä toimimaan niemimaan täydellisen ydinaseriisunnan puolesta.
Nämä viralliset tapaamiset ovat nostaneet Koreoiden välisen rauhan- ja turvallisuuskysymyksen globaalille agendalle. Ne ovat myös vaikuttaneet alueen kansalaisyhteiskunnan mahdollisuuksiin ja haasteisiin kehitykseen vaikuttamisessa.
Ulan Bator -prosessi
Yksi tärkeimmistä kansalaisyhteiskunnan toimijoista aseellisten konfliktien estämiseksi ja rauhanomaisten yhteiskuntien rakentamiseksi on Global Partnership for the Prevention of Armed Conflict (GPPAC). Se perustettiin vuonna 2005 YK:n silloisen pääsihteerin Kofi Annanin aloitteesta, ja sen päämaja on Hollannin Haagissa. GPPAC on viidentoista alueellisen verkoston globaali verkosto. Alueelliset verkostot keskittyvät oman alueensa erityiskysymyksiin.
Aasian koillisosassa rauhan- ja turvallisuusyhteistyö tapahtuu Ulan Bator -prosessin puitteissa. Tämä käynnistettiin kesäkuussa 2015. Sen vuosittaisiin kokouksiin osallistuu kansalaisyhteiskunnan edustajia Kiinasta, Japanista, Mongoliasta, Pohjois-Koreasta, Venäjältä, Etelä-Koreasta ja Yhdysvalloista.
Kokouksissa jokaisella osallistujalla on mahdollisuus esittää näkemyksensä, nostaa esiin kansalaisyhteiskunnan kohtaamia haasteita alueellisen rauhan ja turvallisuuden edistämisessä sekä pohtia sitä, että jokaisella maalla on omat syynsä edistää rauhanomaista kehitystä.
Yksi Ulan Bator -prosessiin osallistuneista eteläkorealaisista on Park Jung-Eun, joka on Kansan solidaarisuus demokratialle ja osallistumiselle -järjestön pääsihteeri. Järjestön perustivat vuonna 1994 eteläkorealaiset tutkijat, aktivistit ja juristit tarkoituksenaan lisätä kansalaisten osallistumista siirryttäesä diktatuurista demokratiaan.
Järjestö dokumentoi valtion ja elinkeinoelämän harjoittamaa vallan väärinkäyttöä, pyrkii lisäämään avoimuutta ja vastuunalaisuutta, tuottaa tieteellisiä raportteja ja tekee poliittisia aloitteita eteläkorealaisten kansalaisoikeuksien vahvistamiseksi ja heidän elinolojensa parantamiseksi.
Vuodesta 2004 lähtien on järjestöllä ollut neuvoa-antava asema YK:n talous- ja sosiaalineuvostossa (ECOSOC). Järjestön edustajat ovat osallistuneet kaikkiin Ulan Bator -prosessin tähän mennessä pidettyihin kokouksiin.
Panmunjomin yllätystapaaminen
Park Jung-Eunin mukaan Korean niemimaalla on tapahtunut dramaattisia muutoksia vuodesta 2018 lähtien. Hän nostaa esiin muun muassa Kimin ja Trumpin tuloksettomaksi jääneen tapaamisen Hanoissa viime helmikuussa sekä Etelä-Korean presidentin, Pohjois-Korean johtajan ja Yhdysvaltain presidentin yllätystapaamisen viime kesäkuussa Panmunjomissa, Etelä- ja Pohjois-Korean rajalla.
Kimillä ja Trumpilla ei ole Singaporen tapaamisen jälkeen ollut kokouksia, jotka olisivat johtaneet konkreettisiin tuloksiin. Park Jung-Eunin mukaan on kuitenkin toivoa herättävää, että maat ovat edelleen osoittaneet neuvotteluhalua, samoin se, että Moon Jae-Inin hallitus on ottanut tehokkaan välittäjänroolin ehdottaen muun muassa Panmunjomin kokousta.
Jotkut arvostelijat ovat sitä mieltä, ettei kolmen maan Panmunjomin kokous ollut muuta kuin osa Trumpin uudelleenvalintakampanjaa. Parkin mielestä kuitenkin politiikassa ja diplomatiassa on kysymys juuri siitä, että etsitään reittiä ahtailla väylillä ja saadaan osapuolet neuvottelupöytään.
– Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen pitäisi murtaa epäluottamuksen muuri ja alkaa neuvotella, jotta saavutettaisiin Singaporen sopimuksessa annetut lupaukset, sanoo Park Jung-Eun.
– Hanoin kokous osoittaa, miten vaikeaa on löytää ratkaisu Korean niemimaan konfliktiin. Korean niemimaa on ainoa paikka maailmassa, jossa kylmä sota yhä jatkuu. Kun kaksi maata ovat olleet 70 vuotta vihollisia keskenään, niiden ei ole helppo alkaa äkkiä neuvotella luottamuksen ilmapiirissä.
Ei vieläkään rauhansopimusta
Kun liittoutuneet olivat kukistaneet Japanin vuonna 1945, tuli Yhdysvallat Koreaan, jota Japani oli pitänyt 35 vuotta siirtomaanaan. Korealaisten mielipidettä kysymättä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sitten jakoivat Korean 38:tta leveyspiiriä pitkin. Tämän piti olla väliaikainen ratkaisu, mutta pakkoero johtikin sotaan, jota alettiin kutsua Korean sodaksi (1950–1953).
Kun sodassa oli kuollut lähes neljä miljoonaa ihmistä, solmittiin aseleposopimus, jonka toiselta puolelta allekirjoittivat Pohjois-Korea ja Kiina ja toiselta puolelta Yhdysvallat. Yhdysvallat edusti sekä johtamaansa, sotaa käynyttä liittoutumaa että Etelä-Koreaa, joka ei suostunut osallistumaan aseleposopimukseen.
Aseleposopimuksen oli määrä olla ensimmäinen askel, jota olisi seurannut rauhansopimus kolmen kuukauden sisällä. Rauhansopimusta ei kuitenkaan ole vieläkään allekirjoitettu. Sen sijaan niemimaalla on koettu kova kilpavarustelu, ja Koreoiden rajavyöhyke onkin nyt yksi maailman militarisoiduimmista alueista.
– Ydinasekysymys on nyt ollut esillä yli 20 vuotta. Se on osoittanut, ettei konfliktia saada lopetettua kuvittelemalla, että Pohjois-Korean pitäisi ensin luopua valmistamasta ja omistamasta ydinaseita. Päin vastoin, tämä ajatus on antanut Pohjois-Korean johdolle aikaa kehittää ja lisätä ydinasevalmiuttaan, sanoo Park Jung-Eun.
– Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean pitäisi aloittaa Singaporen sopimuksen vaiheittainen ja samanaikainen toteuttaminen yhteistyön alimmalla mahdollisella tasolla. Näin maat voisivat rakentaa molemminpuolista luottamusta ja saavuttaa suurempaa edistystä.
Vaatimuksia molemmille
Park Jung-Eun on työskennellyt järjestössään 15 vuotta sotilasliittoutumia ja ydinaseriisuntaa koskevien kysymysten parissa. Tammikuusta 2018 lähtien hän on toiminut Etelä-Korean puolustusministeriön neuvonantajana.
– Pohjois-Korean täytyy sulkea ydinaselaitoksensa, mukaan lukien Yongbyonin tutkimus- ja tuotantokeskus, joka vastaa 50–80 prosentista Pohjois-Korean ydinaseohjelmaa. Siellä valmistetaan myös asekelpoista plutoniumia. Yhdysvaltain puolestaan pitäisi vastata omilla toimillaan, poistaa osa pakotteista, solmia diplomaattisuhteet Pohjois-Korean kanssa ja julistaa sota päättyneeksi.
– Näin ulkomaailman ei tarvitsisi enää asettaa kyseenalaiseksi sitä, onko Pohjois-Korea riisumassa ydinaseitaan, ja Yhdysvallat voisi osoittaa, että se on uskottavasti toteuttamassa sopimusta, sanoo Park.
– YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen raportit kertovat, että Pohjois-Koreaan täytyisi mitä pikimmin toimittaa humanitaarista apua. YK lievensi joitakin pakotteita ja salli tämän vuoden alkupuoliskolla lääkkeiden, ruuan ja muun humanitaarisen avun lähettämisen. Yhdysvaltain omat sanktiot kuitenkin estävät Pohjois-Koreaa ottamasta apua vastaan. Tällaiset sanktiot pitäisi poistaa.
– Myös Japanin ja Etelä-Korean väliset suhteet pitäisi elvyttää. Niiden pitäisi lopettaa kiihkonationalistinen käytös toisiaan kohtaan.
Naisten rauhantyö
Yksittäiset henkilöt ja kansalaisjärjestöt ovat paitsi vaikuttaneet rauhan ja turvallisuuden puolesta tehtävään työhön Korean niemimaalla, myös työskennelleet sen puolesta, että perheet voisivat jälleen yhdistyä ja kansat voisivat saavuttaa sovinnon ja yhdistymisen.
Yksi tällaisista toimijoista on Jung Gyung-Lan, joka on yksi avainhenkilöistä Ulan Bator -prosessin takana. Hän on vakuuttunut siitä, että säännölliset ja erilaiset yhteiset toimet Koreoiden kansojen välillä edistävät suhteiden paranemista ja rauhaa Korean niemimaalla.
Jungilla on poikkitieteellinen tohtorintutkinto yhteiskuntatieteistä, ja hänen erityisalaansa ovat rauhan ja jälleenyhdistämisen sekä kehityskysymykset. Hän on myös yksi niistä eteläkorealaisista, pohjoiskorealaisista ja japanilaisista naisista, jotka vuonna 1991 järjestivät Tokiossa konferenssin aiheesta ”rauha Aasiassa ja naisten rooli”. Tämä oli ensimmäinen kerta niemimaan jakautumisen jälkeen, kun Etelä- ja Pohjois-Korean naiset saivat luvan tavata toisiaan.
Sen jälkeen on vastaavia kokouksia pidetty Soulissa, Pjongjangissa ja Tokiossa, mutta sitä mukaa kuin poliittinen epäsopu lisääntyi Koreoiden välillä, tuli kokousten järjestäminen yhä vaikeammaksi.
Vaihtoehdoksi naiset perustivat rauhanjärjestöt omiin maihinsa. Niillä on sama päämäärä kuin kokouksillakin: toimia tasa-arvon, aseriisunnan, demilitarisoinnin, ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja Koreoiden jälleenyhdistämisen puolesta – toisin sanoen ottaa askeleita kohti alueellista ja Korean niemimaan välistä rauhaa.
Päivänpaistepolitiikkaa
Jung Gyung-Lan ja Kim Hyun-Sook perustivat vuonna 1997 Etelä-Koreaan järjestön nimeltä Naiset luovat rauhaa.
Ensimmäisenä toimenaan järjestö keräsi varoja ja kehotti hallitusta välittömästi lähettämään ruoka-apua nälänhädästä kärsineeseen Pohjois-Koreaan. Useat muut järjestöt liittyivät hankkeeseen, ja syksyllä 1997 lähetettiin 26 tonnia kuivamaitoa Pohjois-Koreaan.
Naisten toiminta luottamuksen rakentamiseksi ja Korean niemimaan rauhan puolesta sai jatkoa, kun Kim Dae-Jung valittiin Etelä-Korean presidentiksi vuonna 1998 ja hän aloitti niin sanotun päivänpaistepolitiikan. Linjan toivottiin avustustoimien ja taloudellisen yhteistyön avulla houkuttelevan Pohjois-Korean tielle kohti uudistuksia ja avoimuutta.
Kim Dae-Jung vieraili vuonna 2000 ensimmäisenä Etelä-Korean presidenttinä Pjongjangissa. Historiallisessa kesäkuun 15. päivän julistuksessa etelä ja pohjoinen ilmoittivat, että Pohjois-Korean esityksellä (1980-luvun esitys demokraattisen Koryon liittotasavallan perustamisesta) ja Etelä-Korean ehdotuksella konfederaatiosta on yhteisiä piirteitä, ja osapuolet sopivat työskentelevänsä jälleenyhdistymisen puolesta.
– Naiset luovat rauhaa -järjestö lähetti joulukuussa 2001 lasten ja naisten vaatteita Pohjois-Koreaan. Vuonna 2002 perustivat Etelä- ja Pohjois-Korean naiset yhteisen leirin Pohjois-Korean vuoristoon. Keskimäärin leirille tuli 300 naista kummastakin maasta ja lisäksi parikymmentä naista muista maista.
– Järjestimme konsertteja ja rauhantapahtumia, kiipesimme vuorille yhdessä ja vierailimme päiväkodeissa, kouluissa, naisyhdistyksissä ja harjoitimme muuta yhteistä toimintaa. Keskustelimme niistä asioista, joista meillä oli yhteisiä kokemuksia ja näkemyksiä, ja loimme näin pohjaa keskustelemiselle niistä asioista, joissa näkemyksemme olivat erilaisia, kertoo Jung Gyung-Lan.
Virallisella tasolla käytiin niin sanottuja kuuden osapuolen neuvotteluja ydinaseohjelmasta Japanin, Kiinan, Pohjois-Korean, Venäjän, Etelä-Korean ja Yhdysvaltojen kesken. Niiden rinnalla naiset kävivät omia kuuden osapuolen keskustelujaan. Taustalla oli YK:n turvallisuusneuvoston vuonna 2000 tekemä päätöslauselma 1325, joka vahvisti naisten oikeuksia ja osallisuutta rauhanprosessissa.
Nationalistinen käänne
Roh Moo-Hyunin presidenttikaudella (2003–2007) vahvistettiin jälleenyhdistämisen päämäärä Pohjois- ja Etelä-Korean neljännessä lokakuun julistuksessa 2007.
Joulukuussa 2007 Etelä-Korean presidentiksi valittiin Lee Myung-Bak, ja äänensävy muuttui sekä ulko- että sisäpolitiikassa. Niin demokratisoitumistyö kuin sovinnon rakentaminenkin kohtasivat vastustusta konservatiivisen presidentin taholta.
Kun Lee astui virkaansa, hän julisti olevansa valmis jatkamaan tuen antamista Pohjois-Korealle. Hän sanoi myös haluavansa kahden maan yhteenliittämistä, mutta jo muutaman kuukauden kuluttua hän teki aloitteen yhdistymisministeriön lakkauttamisesta. Suurten mielenosoitusten jälkeen ministeriö säilytettiin, mutta huomattavasti pienemmällä budjetilla ja johdossaan ministeri vailla valtaa.
Sitten Lee alkoi puhua jälleenyhdistymisverosta, joka tekisi yhteen liittymisen taloudellisesti mahdolliseksi. Tämän seurauksena eteläkorealaisten haluttomuus yhdistymiseen lisääntyi. Oppositiopoliitikkojen mukaan juuri tällainen reaktio olikin hallituksen tavoitteena.
– Leen nationalistinen retoriikka lisäsi suvaitsemattomuutta yhteiskunnassa. Tämä puolestaan valmisteli maaperää kovemmalle politiikalle Pohjois-Koreaa kohtaan, ja etelän ja pohjoisen väliset suhteet heikkenivät, sanoo Jung Gyun-Lan.
Uusi liennytys
Vaikka viralliset kuuden osapuolen neuvottelut katkesivat 2009, jatkoivat naiset omia keskustelujaan. Mutta sitten keskustelut ja vuosittaiset rauhanleirit kiellettiin ja hallitus rajoitti kontakteja ihmisten välillä. Nyt täytyi eteläkorealaisten hakea lupa jopa kirjeiden lähettämiseen Pohjois-Koreaan.
Nationalistinen retoriikka jatkui presidentti Park Geun-Hyen aikana. Park veti luottamuspolitiikaksi kutsumaansa linjaa – tiukkoja reaktioita Pohjois-Korean provokaatioihin sekä avun ja yhdistymistyön tekemistä ehdolliseksi.
Kilpavarustelu ja militarisointi jatkuivat sekä Pohjois- että Etelä-Koreassa (suopeiden aseveljien tuella), mutta syksyn 2013 aikana suhteet poliittisten johtajien välillä kehittyivät vähemmän jännitteisiksi. Kansalaisyhteiskunnan vahvan painostuksen ansiosta Etelä-Korean hallitus lievensi ihmisten välisiä kontakteja koskevaa kieltoaan.
Vuoden 2014 alussa järjestettiin tapaamisia rajan eri puolilla asuvien perheenjäsenten kesken. Presidentti Park sanoi uudenvuodenpuheessaan, että ”yhdistyminen voisi olla jättipotti taloudelle”. Hän toisti ajatuksen puheessaan Dresdenissä, kun Saksa vietti yhdistymisen 25-vuotisjuhlia.
Yhdistymisen hinta
Presidentti Moon Jae-Inillä on samanlaisia ajatuksia. Pohjois-Korealla nimittäin on suuret hyödyntämättömät luonnonvarat ja nuori väestö, kun taas Etelä-Korean luonnonvarat ovat rajalliset ja sen väestö vanhenee nopeasti.
Lyhyellä aikavälillä voisi yhdistyminen tulla kalliiksi Etelä-Korealle. Yhdistymistä vastustavat poliitikot uskovat, että se voisi aiheuttaa yhteiskunnallista epävakautta. Mutta mahdollinen sosiaalinen epävakaus riippuu siitä, miten virallisella tasolla mukana olevat osapuolet – Japani, Kiina, Pohjois-Korea, Venäjä, Etelä-Korea ja Yhdysvallat – toimivat.
Kansalaisyhteiskunta työskentelee jälleen laajalla kentällä lisätäkseen yhteyksiä ja luottamusta kansojen välillä. Leirit Kumgangin vuorella Pohjois-Koreassa on aloitettu uudelleen. Viime helmikuussa tapasi lähes 400 eteläkorealaisten, pohjoiskorealaisten, japanilaisten ja muiden maiden kansalaisjärjestöjen edustajaa. Ulan Bator -prosessin puitteissa on käynnistetty ohjelma, jonka tarkoitus on lisätä nuorison osallistumista rauhan- ja turvallisuuskysymyksiin.
Käännös: Arto Huovinen
uutiskirje 
