Kuolema. Se vavahduttaa. Livet efter döden – Elämää kuoleman jälkeen on Klaus Härön uusimman elokuvan nimi. Sen päähenkilöt kiertävät ympäri tuota vääjäämätöntä.
Ruotsinkielinen Livet efter döden kertoo isästä ja pojasta ja heidän pienestä lähipiiristään, kun perheen äiti on juuri kuollut ja edessä on hautajaisten järjestäminen.
Tämä on ensimmäinen Härön omaelämäkerrallinen elokuva. Fiktiiviseksi hiotun elokuvan taustalla on tositarina nuoren Härön isästä ja hänestä itsestään. Härö on kypsytellyt elokuvaa tosi pitkään.
Tragikoominen tarina tavissuomenruotsalaisista.
Elämää kuoleman jälkeen on lämminhenkinen ja koskettava draama vanhasta miehestä, joka yrittää työntää läheiset luotaan juuri kun hän tarvitsisi heitä eniten. Päähenkilöiden kykenemättömyys ymmärtää toisiaan on samaan aikaan traagista ja koomista. Elokuvan pääosissa nähdään Peik Stenberg isä-Nissenä ja Martin Paul Stefan-poikana. Nissen huolehtivaa siskoa esittää Lena Labart.
Arkisuus puhuttelee
Härön edellinen arvostusta saanut ja menestynyt elokuva Tuntematon mestari kertoi taidemaailmasta. Siinä oli sulavuutta, kauneutta ja haikeutta. Se oli nostalginen. Tämä uusi on erilainen. Se on suora ja konstailemattoman arkinen, melkeinpä julkea tunkeutuessaan kulissien taakse kuoleman kohdanneiden läheisten henkilökohtaiseen elämään.
Härö itse sanoo uutta elokuvaansa suoraviivaiseksi arkisuudessaan.
– Tämä on tarkoituksella tönkömpi kuin Tuntematon mestari. Mutta arkisuudessa on tavallaan sen piilossa oleva tyylikkyys. Tyylikkyyttä on siinä, että tarina on tarkkaan rajattu, ettei siinä olisi niitä kaikkein ilmeisimpiä asioita. Ei ole äidin kuolemaa, ei kuvata hautajaisia. Tarinassa ovat ne hetket, joita ei tavallisesti näe elokuvissa, asioita joihin emme tavallisesti pääse. Näytetään, mitä siellä kulissien takana tapahtuu. Silloin se on tietysti arkista ja vähän hölmöäkin.
Klaus Härö sanoo, että tarinassa on piilotettua tosielämän komiikkaa.
– Tämä ei ole komedia. Mutta silloin kun asiat, joihin tämä perustuu, tapahtuivat, tajusin että jotain hullunkurista tässä on. Nahistellaan ikään kuin turhanpäiväisistä pienistä asioista, jotka saavat ihan valtavat mittasuhteet. Mutta ne isot asiat, joita pitäisi läheisten kanssa jakaa, jäävät ihan pimentoon. Siinä on jotain tahattoman traagista ja koomista.
Härö kertoo, että hahmot on tieten tahtoen viety vähän pidemmälle kuin mitä ne olivat todellisuudessa.
– Komediallisuudella tarkoitan sitä, että hahmot ovat tietyllä tapaa kärjistettyjä. Isäni ei ollut ihan näin juro ja yksipuolinen eivätkä nämä muutkaan. Tartuin tiettyyn ominaispiirteeseen suomalaisessa miehessä, joka isässänikin ilmeni, siis tietty jurous. Halutaan vain olla yksin, että olisi helpompaa. Sitä olen tarinassa viljellyt vähän isäni todellisuutta pidemmälle.
– Olisi tosi hienoa sanoa itsestäni, että olisin ollut noin sovitteleva kuin Stefan, mutta en ollut. Olin kyllä riitaisampi nuorena.
Bättre folk ei ole esillä
Härö sanoo, että elokuvassa ei näy suomenruotsalainen bättre folk. Hänen mielestään bättre folkiksi sanotaan sitä pientä äänekästä vähemmistöä, joka näkyy parketeilla ja julkisuudessa.
– Minun taustani on sellaista alempaa keskiluokkaa. Ihan hetki sitten oltiin vielä työväenluokkaa. Kun minulle sanottiin joskus teini-ikäisenä, että sitä ollaan sitten bättre folkia, niin en ymmärtänyt yhtään, mistä oli kysymys. Sitten kun tulin Helsinkiin opiskelemaan, näin näitä klikkejä, jotka olivat salonkien partaveitsiä. Mutta se äänekäs piiri on aika pieni.
Härö uskoo, että elokuva uppoaa tarinansa tuttuuden kautta myös tavalliseen suomenkieliseen väestöön.
– Tässä tarinassa on siis tavissuomenruotsalaisia. Ei meitä tarvitse hyvin kauas taaksepäin katsoa, kun siellä oltiin palvelusväkeä ja tehdastyöläisiä.
Tarinan historialliset hahmot ovat Häröä lukuun ottamatta jo kuolleet. Härö miettii hetken, kun häneltä kysytään, mitähän hänen isänsä olisi sanonut elokuvasta.
– No, elokuvanteon aikana hän olisi tietysti seurannut prosessia ja nähnyt elokuvan jo tekovaiheessa. Sitten olisimme jutelleet siitä. Luulen, että hän olisi vähän pudistellut päätään, koska hän ei tykännyt olla huomion keskipisteenä. Mutta luulen, että hän olisi ollut salaa pikkasen tyytyväinen, kun on päässyt vähän osalliseksi. Se on minun kuvitelmani.
– Luulen, että hän olisi sanonut, että jotain tässä on totta, että tunnistan tuon auton. Ja että joo kyllähän minä olin hetkittäin tuollainen, että välillä vähän suutahdin, mutta enhän minä nyt tuolla tavalla käyttäytynyt.
Härö kiittelee näyttelijöitään, jotka osasivat pukeutua roolihahmojensa nahkoihin luontevasti.
– Isääni esittänyt Peik kyllä löysi hyvin sen vähän suuttuneen hahmon, joka on koko ajan hermostunut vähän kaikesta ja kaikille.
Asioiden jakaminen on tärkeää
Härö pohtii tiukkaa kysymystä siitä, mitä hän haluaa elokuvallaan sanoa.
– Varmaan siinä on pohjalla sellaista, että kun itse on kokenut jotain, niin tavallaan sitten kysyy katsojilta, oletteko kokeneet samaa. Olen tässä ikään kuin kysynyt, ymmärrättekö mistä tässä on kyse.
Hän sanoo, että se pieni yleisö, joka on elokuvan ennen ensi-iltaa nähnyt, on antanut sen suuntaista palautetta, että tapahtumat ovat tuttuja.
– Semmoinen jakaminen on tässä ykkösasia. Tämä elokuva kertoo siitä, miten vaikeata on olla yhdessä ja puhua surun hetkellä niistä tärkeimmistä asioista. Sitten kun on hautajaiset ja ihmiset näkee toisiansa, niin mistä ne puhuvat. Onpa hyvää kakkua. Joo, on on. Onko sulla uusi auto. Ei, se on pari vuotta vanha. Me kierrellään ja kierrellään, vaikka pitäisi sanoa, että sulla on varmaan Riittaa hirveä ikävä.
Härö tunnustaa, ettei hänkään ole sen parempi:
– Pitäisi antaa surevalle tilaa. En minäkään sitä osaa. Pitäisi uskaltaa puhua niistä vaikeista asioista. Pettymyksistäkin.
Livet efter döden – Elämää kuoleman jälkeen. Ensi-ilta perjantaina 6. maaliskuuta.
uutiskirje 
