Kun hätä EU:ssa on suurin, ratkaisu ei löydy Brysselistä. Se löytyy Pariisista ja Berliinistä. Niin kävi jälleen tällä viikolla, kun Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Saksan liittokansleri Angela Merkel kertoivat päässeensä sopuun uudesta 500 miljardin euron elpymisrahastosta.
Merkittäväksi asian tekee se, että nyt Saksa on hyväksymässä askeleen kohti erityisesti Pohjois-Euroopan kammoamaa yhteisvastuullisuutta.
– Tämä on kokonaan uusi lähestymistapa EU:ssa tapahtuvan taloudellisen ja poliittisen toiminnan rahoittamiseen. Tähän asti EU on toiminut kansallisvaltioiden rahoittamilla jäsenmaksuilla, joita on sitten kanavoitu EU-budjetin kautta eteenpäin.
– Tässä lähestymistapa olisi tosiaan uusi eli EU-budjettia vastaan komissio voisi laskea liikkeelle omia velkakirjoja ja rahoittaa eurooppalaisia investointeja tätä kautta. Tässä on kyse paljon puhutusta ja monien kauan odottamasta yhteiseurooppalaisesta finanssipolitiikasta, avaa Eurooppa-tutkija Timo Miettinen, joka on Helsingin yliopistolla erikoistunut eurooppalaiseen aatehistoriaan, filosofiaan ja politiikkaan.
Monien maiden kanta Ranskan ja Saksan sorvaamaan pakettiin on vielä auki, koska sen kaikkia yksityiskohtia ei vielä tiedetä. Miettinen huomauttaa, että auki on esimerkiksi se, avaisiko mekanismi mahdollisuuden yhteiseen velanottoon myös jatkossa. Pientä esimakua asetelmista saatiin, kun Itävallan liittokansleri Sebastian Kurz ilmoitti maan suhtautuvan siihen kielteisesti.
– Tämä on hyvin perinteinen tapa eli ensin Saksa ja Ranska löytävät kompromissin, ja sitten pohjoisen maat ryhmittyvät tiukempaan linjaan ja eteläisen Euroopan maat vaativat, että tämä viedään kunnianhimoisesti ja kokonaan loppuun asti.
”Saksa on osoittanut, että se pystyy joustamaan kaikkein tiukimmista kannoistaan”
Samalla Saksan ja Ranskan yhteistyö jatkoi eurokriisistä jatkunutta päätöksentekomallia, jossa isot jäsenmaat ottavat vastuun isoista aloitteista. Siinä sivussa rapautuu ainakin jossain määrin oikea päätöksentekojärjestys.
– Jos ajatellaan Lissabonin sopimusta, joka saatiin aikaan reilu kymmenen vuotta sitten, sen tavoitteena oli selkeyttää EU:n päätöksentekoa ja tehdä EU:sta enemmän komissiovetoinen ja tuoda EU-parlamenttia enemmän mukaan päätöksentekoon.
– Eurokriisi vei tätä heiluria toiseen suuntaan. Kaikki merkittävimmät aloitteet talouspolitiikan koordinaatiosta syntyivät juuri Saksan ja Ranskan yhteistyönä. Tämä jatkaa poliittisen päätöksenteon perinnettä, Miettinen kertoo.
Saksan linja
Joka tapauksessa Merkelin ja Macronin esitys merkitsi melkoista muutosta Saksan eurolinjaan. Koska kyse on EU:n suurimmasta jäsenmaasta, on sitä hyvä ymmärtää.
Tätä linjaa Miettinen on omien sanojensa mukaan paitsi tutkinut myös pohtinut ja yrittänyt ymmärtää. Hänen mukaansa Saksaa tulkitaan usein hyvin periaatteellisena maana.
– [Sen] taustalla on vahva ideologinen traditio siitä, että EU-yhteistyön tulee olla sääntöperustaista mutta toisaalta sitä pitäisi hallita läheisyysperiaate eli vain sellaisia tehtäviä, jotka on välttämätöntä hoitaa EU-tasolla, tulee hoitaa EU-tasolla.
Mutta tiukan periaatteellisuuden sijaan, maa on ennen kaikkea pragmaattinen. Tämä tuli Miettisen mukaan esille erityisesti eurokriisin aikana.
– Se ei ole lähtenyt riskeeraamaan euroyhteistyötä kovimman linjan talousliberalismin valossa. Se on Saksassakin hyvin vahvaa. Saksa on osoittanut, että se pystyy joustamaan kaikkein tiukimmista kannoistaan ja tiukan ideologisesta linjastaan ja pystyy olemaan pragmaattinen.
Ja tämän pragmatismin ymmärtäminen on avain Saksan EU-suhteen ymmärtämiseen, Miettinen sanoo. Esimerkiksi Saksan ideologia ja Eurooppa-suhde eivät välttämättä ole muuttuneet, muuttunut on Saksan valmius erilaisiin kompromisseihin.
– Eurokriisissä nähtiin, että Saksa on valmis hyväksymään EKP:n (Euroopan keskuspankki) poikkeukselliset toimet, kun sääntöperusteisuutta vahvistettiin eurooppalaisten ohjausmekanismien kautta. Nyt näyttää siltä, että Saksa on valmis hyväksymään yhteisvastuullisen velanoton, jos sitä kautta voidaan pelastaa keskeinen osa euroalueen perusrakenteesta.
Saksan saksalainen visio
Kun Miettinen selittää Saksan visiota Euroopasta, käy selväksi, että ainakaan se ei aja minkäänlaista liittovaltiota.
– Saksan visio Euroopasta on ollut hyvin saksalainen. Saksalaiseen ajatteluun on kuulunut, että Eurooppa-projekti ei ole mikään supervaltio. Sen ei tarvitse luoda uudelleen kansallisvaltiorakenteita Euroopan tasolla, vaan Euroopan unioni voi toimia puhtaan sääntöperustaisena unionina. Kansallisvaltiot tekevät kompromisseja, mutta niiden ei tarvitse luoda uutta poliittista suvereniteettia tai ajatusta eurooppalaisesta kansasta.
– Riittää, että liittovaltion ja kansallisvaltioiden välillä on mahdollisimman selvä. Tämä on keskeisin ajatus, joka hallitsee Saksaa.
Tämän lisäksi ajattelussa korostuu kansallinen etu ja samalla sääntöperustaisuus. Miettinen mainitsee esimerkkinä 80–90-luvun taitteen, jolloin väännettiin euroalueen rakenteita. Saksa ei tuolloisen liittokansleri Helmut Kohlin johdolla suhtautunut ajatukseen yhteisvaluutasta mitenkään lämpimästi.
– Mutta maa suostui europrojektiin sen kautta, että rakenteet tehdään Saksan mallin mukaisesti. Kyllä tässäkin näkyy, että Saksa on aina edennyt jollain tavalla kansallisen näkökulman kautta.
Ja tästä päästään takaisin tämän viikon uutiseen eli Merkelin ja Macronin esitykseen. Esitys ei edusta millään tapaa saksalaista ajattelua, mutta maa on silti hyväksymään sen, osin varmasti kansallisen edun vuoksi.
– Saksa on valmis tekemään sen yhtäältä sen takia, että sen intresseissä on pitää kiinni euroalueen koossapysymisestä, koska se on ollut Saksalle hyödyllinen rakenne. Mutta toisaalta tämä on helpompi myydä Saksassa poikkeustilan varjolla eli varmasti saksalaisessa ajattelussa painottuu paljon se, että tämän pitää olla nimenomaan väliaikaista, rajoitettua ja siinä pitää olla tiukat ehdot, Miettinen sanoo.
”Saksan visio Euroopasta on ollut hyvin saksalainen”
Ordoliberaalit, nuo tiukkikset
Mutta Saksan kompromissivalmiudella EU-politiikassa on ollut melkoinen hintalappu. Sitä kautta maahan syntyi Alternative für Deutschland -puolue, josta nyttemmin on sukeutunut maahanmuuttovastainen puolue. Sen juuret ovat kuitenkin talouskritiikissä.
– Saksaan syntyi 2010-luvun puolivälissä Alternative für Deutschland -puolue ikään kuin edustamaan kovan linjan ordoliberaalia suhtautumista, missä EU:n pitäisi olla vain pelkästään sääntöperustainen, pelkästään periaatteellinen ja jossa taloudellinen yhteisvastuu pitäisi minimoida.
Ordoliberalismi on Saksan keskustaoikeiston hellimä aatesuuntaus. Koska Miettinen on sitä paljon tutkinut, annetaan hänen tiivistää sen ydin.
– Yleisesti ordoliberalismissa on kyse sääntöperustaisesta lähestymistavasta poliittiseen yhteistyöhön. Filosofisesti kyse on siitä, että markkinatalous toimiakseen tarvitsee jonkinlaisia poliittisia rakenteita. Se tarvitsee tuekseen vahvan valtion, joka voi suitsia kilpailua, tehdä ympäristöstä mahdollisimman reilun ja tasapainoisen taloudellisille toimijoille.
– Mutta samalla tähän ajatteluun kuuluu iso huoli siitä, että politiikka tulee aina intressiryhmien kaappaamaksi. Sen takia poliittisesta järjestelmästä tai valtiosta on tehtävä mahdollisimman neutraali, mahdollisimman teknokraattista valtaa harjoittava yksikkö. Siinä säännöt ovat olleet Saksalle keskeinen mekanismi tehdä tätä.
Stereotypia sääntöjä äärimmäisen tiukasti seuraavasta saksalaisesta ei siis ole kovin kaukaa haettu.
Mikä murentaa unionia
Ordoliberalismi ja sen sanansaattajat iskivät aiemmin toukokuussa kovaa EU:hun. Saksan perustuslakituomioistuin katsoi päätöksessään, että yksi EKP:n osto-ohjelma on osin Saksan perustuslain vastainen. Kanteen olivat nostaneet juuri ordoliberaaleja taloustieteilijöitä ja asianajajia. Foreign Policy -lehdessä perustuslakituomioistuimen katsottiin myötäilleen kanteen nostajien kantoja.
Professori Adam Tooze vertasi esseessään, että oikeudenkäynti muistutti tilaisuutta, jossa ainoastaan öljy-yhtiöt todistaisivat hiiliveron tarpeellisuudesta.
Samalla perustuslakituomioistuin astui kovaa EU:n varpaille, koska päätös koski EU:n yhteistä rahapolitiikkaa. Sen laillisuutta eivät määrittele jäsenvaltioiden oikeuslaitokset vaan EU-tuomioistuin.
Miettinen pitää Saksan perustuslakituomioistuimen päätöstä historiallisena merkkipaaluna, joka voi johtaa unionissa oikeudelliseen fragmentaatioon eli hajaantumiseen.
– Tässä riskit sille, että EU:n oikeudellinen järjestys murenee kansallisten tuomioistuimien ja EU-tuomioistuimen välisissä kiistoissa ja vastakkainasettelussa, on hyvin merkittävä.
Mutta vielä tätä suurempi ja merkittävämpi fragmentaatio on käynnissä poliittisella puolella. Siitä osoituksena on muun muassa Merkelin ja Macronin sorvaama paketti.
– Toisena kehityskulkuna on komissiovetoisen päätöksenteon korvaantuminen kansallisvaltiovetoisella päätöksenteolla. Kyse ei ole vain oikeusteknisistä kysymyksistä, vaan taustalla on suurempi poliittisen järjestelmän fragmentaatiokysymys, jossa periaatteet, jotka sääntelevät miten EU toimii ja miten siellä pitää käyttää valtaa, ovat hajoamassa.
– Uskon, että nämä oikeudelliset päätökset jollain tapaa heijastavat tätä tilannetta. Ajaudutaan hyvin äkkiä tilanteisiin, joissa instituutiot joutuvat venyttämään toimivaltaansa, eikä pystytä etenemään tavanomaisessa säätämisjärjestyksessä.
Millainen tulevaisuus
Mitä EU:lle sitten on tapahtumassa? Suuri konsensus vallitsee edelleen unionin tarpeellisuudesta, mutta yhteisvaluutan tilanne on synkempi.
– Keskeisimmät jännitteet liittyvät euroalueen olemassaoloon. Minkä tyyppisestä taloudellisesta yhteistyöstä euroalueella on kyse? Siinä jännitteet pohjoisen ja etelän välillä ovat kasvamassa ja syömässä juuri EU:n omaa poliittista toimintakykyä, Miettinen toteaa.
Koronakriisin aikana euromaiden puheet ovatkin alkaneet muistuttaa eurokriisiä. Pohjoisen jäsenmaat korostavat omaa vastuullisuuttaan ja jokaisen maan vastuuta omasta talouspolitiikastaan. Etelä-Euroopassa perätään yhteisvastuullisuutta ja solidaarisuutta.
– Onko niin, että eurokriisin ja mahdollisesti koronakriisin jälkeen, ainoa yhteisvastuun malli on EKP-vetoinen, neutraalia toimeenpanevaa ja hiljaista vallankumousta edustava lähestymistapa? Jolloin sitten kysymykset, kuten mitä on demokratia tai mitä on EU-kansalaisuus, jäävät jollain tapaa syrjään.
Sitä, mihin tällainen kehitys pitkällä aikavälillä johtaa, on vaikea sanoa, Miettinen pohtii.
– Se on kysymys, joka ei ratkea Saksan perustuslakituomioistuimen päätöksellä. Nämä ovat ongelmia, jotka voidaan ylittää tai ratkaista ainoastaan eurooppalaisen poliittisen keskustelun ja demokratian avulla.
uutiskirje 
