Kuuluisa brittiläinen talouslehti The Economist pohdiskeli pääkirjoituksessaan heinäkuun lopulla makrotalousajattelun uusia suuntia koronakriisin jälkeen. Liberaalista otteestaan tunnetun julkaisun tulevaisuuteen kurottava katsaus pyöri yllättävänkin paljon talouspolitiikan ympärillä.
Yllättävää ei kuitenkaan ollut se, että pohdinnoissa talouspolitiikan valinnoista keskuspankit ja rahapolitiikka nousivat keskiöön. Economistin mukaan viimeistään koronakriisin yhteydessä on käynyt selväksi, että 2000-luvun alussa laajan hyväksynnän saanut talouspolitiikan malli on rikki. Tuossa mallissa luotettiin vahvasti keskuspankkeihin ja rahapolitiikkaan ensisijaisena talouspolitiikan välineenä.
Globaalin talouskasvun hidastuminen, keskuspankkien vaikeudet irtautua epätavanomaisesta rahapolitiikasta sekä valtioiden korkealle tasolle jääneet velkasuhteet ovat pakottaneet taloustieteilijät takaisin liitutaulujen ääreen. Odotettua talouden tasapainottumista nopeamman kasvun uralle ei ole tapahtunut, vaikka teorian ja makromallien mukaan niin olisi pitänyt käydä.
Syyksi makrotaloustieteen epäonnistumiselle on esitetty sekä olosuhteiden muuttumista että alun perinkin virheellisiä teoreettisia oletuksia. Oli kyse kummasta tahansa, kiinnostavaa on se, millaisia vastauksia taloustieteilijöiden liitutauluille on syntynyt.
Yksi vaikutusvaltaisimmista uuden ajattelun linjoista on makrotaloustieteen isojen nimien kuten Olivier Blanchardin ja Larry Summersin edustama linja. Sen keskiössä on ajatus ”pysyvästä stagnaatiosta”, joka on seurausta heikoista kysyntäolosuhteista. Pääargumentti on, että olosuhteet eivät tule paranemaan ilman valtioiden jämäkkää finanssipoliittista otetta. Siksi myös julkisiin alijäämiin ja velkaan on alettava suhtautua aiempaa ”rennommin”. Sen mahdollistaa matala korkotaso, joka vielä pitkään jää taloustieteilijöiden parhaan arvauksen mukaan BKT:n kasvun alapuolelle.
Economistin mukaan paljon viime aikoina näkyvyyttä talouskeskusteluissa saanut MMT eli moderni rahateoria ja sen politiikkasuositukset ovat pitkälti saman suuntaisia. Ne kuitenkin haastavat pysyvän stagnaation koulukunnan siinä, että MMT ei pidä paluuta rahapolitiikan dominoimaan malliin lainkaan mielekkäänä. Finanssipolitiikan pitäisi ottaa pysyvästi johtava rooli, kun Blanchard ja kumppanit näkevät sen tarpeen väliaikaisena.
Kaikki makrotaloustieteilijät eivät kuitenkaan vieläkään näe finanssipolitiikkaa tarpeellisena. Radikaalina kilpailijana edellisille näkökulmille Economist pitää näkemystä, jonka mukaan rahapolitiikan pitäisi edelleen kantaa vastuu talouden tasapainottamisesta. Koska nimelliset korot pyörivät länsimaissa jo laajalti nollan tuntumassa, on rahapolitiikassa löydettävä uusia keinoja korkojen painamiseksi selvästi negatiiviseksi. Yksi keino voisi olla käteisestä valuutasta luopuminen, jolloin yleisen maksuvälineenkin nollakorkoraja voitaisiin rikkoa.
Economistin varsin tarkkanäköiseen listaan makrotalousajattelun tulevista suunnista on lisättävä vielä yksi mahdollinen. Erityisesti sosiaalisen median talouskeskusteluissa voi havaita hyvin radikaalin näkemyksen, jonka mukaan keskuspankeista pitäisi (lähes) kokonaan hankkiutua eroon, samoin kuin valtiollisesta finanssipolitiikasta. Ajatus on, että valtioinstituutiot ovat rikkoneet kapitalismin ylittämällä ”rajansa”. Jos järjestelmä vain päästettäisiin aika ajoin syvään kriisiin eikä sitä yritettäisi pelastaa, se puhdistaisi itse itsensä ja tuottaisi parhaan lopputuloksen.
Mikä suunta ottaa vallan talouspolitiikassa vai päädytäänkö jonkinlaiseen kompromissiin? Miten käy keskuspankeille ja millaiseksi muotoutuu raha- ja finanssipolitiikan suhde? Sen ehkä jo tulevat kuukaudet osoittavat.
Kirjoittaja on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:n pääekonomisti.
uutiskirje 