Minna Sumeliusta haastateltiin(KU 20.7.) intersektionaalisesta feminismistä ja sen saamasta vääränlaisesta huomiosta. Minäkin olen tämänkaltaisissa asioissa ”mielensäpahoittaja”. Kyllä meille kansakoulun oppimäärän suorittaneille on vaikea kaupata monimutkaista sanayhdistelmää. Tosin on myönnettävä, ettei tällekään ole selkeää suomenkielistä vastinetta.
Sumelius yllyttää meitä kaikkia ryhtymään feministeiksi. Jopa haluaisi puolueemmekin julistautuvan sellaiseksi. Puolueemme alkujuurissa olivat sosialismi ja kommunismi. Nytkö tarvitaan uusi ”ismi”? Tarvitseeko meidän määritellä olemassaolomme ismien mukaan?
Feministiksi julistautumisessa ilman sisäistämistä, on se vaara, että jakaa ihmisiä ”meihin” ja ”toisiin”. Se on ollut muidenkin ismien ongelma – uskotaan, että vain ”me” olemme oikeassa.
Minäkin nyt sorruin kirjoittamaan intersektionaalisesta feminismistä, vaikka en usko sen olevan läheskään niin yleinen keskustelunaihe, kuin mediassa väitetään. Kuulun duunaritaustaiseen sosioekonomiseen luokkaan, ja sitä ovat enimmät ympärilläni olevat ihmiset. Emme harrasta akateemista keskustelua, vaan puhumme arkipäivän asioista. Maailmanparannus; tulkoon vaikka intersektionaalisen feminismin kautta, on liian suuri kokonaisuus meille. Elämme ajassa ja koitamme olla hyviä ihmisiä ilman määrittelyä.
Laulun arvoisia.
Hannu Järvinen
Mäntsälä
uutiskirje 
