Taideteollisen korkeakoulun kuvaamataidon professorina vuosina 1973–1983 toiminut Antti Hassi on julkaissut postuumisti Hassin paperi –nimisen teoksen, jota Helsingin Sanomat esitteli laajasti 29.3. julkaisemassaan artikkelissa ja jota lehti kommentoi pääkirjoituspalstallaan 3.4. Päähuomio kirjoituksissa on kohdistunut korkeakoulun sisäisen elämän ylipolitisoitumiseen ja pääkirjoituksen johdosta myös eri tieteenalojen luonteeseen. Sitä professori Martti Nissinen kommentoi lehden keskustelupalstalla oivallisesti 6.4. Lehti itse palasi aiheeseen 16.4. korjaten tulkintoja, joita kirjoitus oli synnyttänyt tieteenalojen vertailusta.”
Laajassa artikkelissa HS:n kirjoittaja kysyy ”miksi opetusministeriö ei tehnyt mitään?” Osan tuosta ajanjaksosta kulttuuriministerinä, jonka vastuualueeseen taidekorkeakoulut tuolloin kuuluivat, toimineena voin todeta, että välillä ministeriö joutui käyttämään työpanoksestaan kohtuuttomalta tuntuneen osan Taideteollisen korkeakoulun asioihin.
Ensinnäkin on hyvä muistaa, että 1970-luvulla korkeakoulu koki melkoisen muodonmuutoksen. Vuonna 1973 annetulla lailla Taideteollinen oppilaitos muuttui Taideteolliseksi korkeakouluksi, keskiasteen oppilaitoksesta tuli osa yliopistolaitosta. Vuosikymmenen lopulla sen tutkinnot muutettiin muiden taidekorkeakoulujen tapaan nimikkeiltään yliopistotutkinnoiksi ja akateemiset jatkotutkinnot, lisensiaatti ja tohtori, otettiin osaksi tutkintojärjestelmää. Uutta oli se, että jatkotutkinnot voitiin tehdä myös taidepainotteisina opinnäytteinä. Korkeakouluun perustettiin myös professuureja huolehtimaan korkeimmasta opetuksesta, ja vuonna 1981 annetulla lailla professorin pätevyysvaatimuksia vielä täsmennettiin (pätevyyden tuli olla ”todettu ja kiistaton”).
Toisessa vaakakupissa oli korkeakoulun autonomia ja toisessa tarve saada työrauha palautetuksi korkeakouluun.
Korkeakoulua koskevan lain käsittelyn yhteydessä eduskunta äänesti korkeakoulun sisäisestä hallinnosta. Muun yliopistolaitoksen osalta niin sanottu mies ja ääni -periaate oli kaatunut, kun edellinen eduskunta ei jarrutuskeskustelun seurauksena saanut käsiteltyä lakiesitystä loppuun. Seuraavassa eduskunnassa yliopistojen hallinnon rakenteen lähtökohdaksi otettiin niin sanottu kolmikanta. Taideteolliseen korkeakouluun ehdotettiin eduskuntakäsittelyssä kuitenkin vielä mies ja ääni -periaatetta, mutta esitys kaatui lippuäänestyksessä äänin 89–88 (lippuäänestys tarvittiin, koska koneäänestyksessä tuli tasatulos). Hyväksytyssä muodossa edellytettiin, että hallintoelimissä tulee olla tasapuolisesti opettajien, muun henkilökunnan ja opiskelijoiden edustajia. Tulos kiihdytti mieliä korkeakoulussa, joka valitsi haluamallaan tavalla epävirallisen valtuuston. Juridisesti pätevät päätökset piti kuitenkin tehdä virallisissa hallintoelimissä.
Runsaasti keskustelua herätti 1970-luvulla myös korkeakoulun hanke saada uudisrakennus Pasilaan yhdessä teatterikorkeakoulun ja elokuva-arkiston kanssa. Uudisrakennukselle oli osoitettu tontti, ja äskettäin edesmenneen Kristian Gullichsenin toimisto laati siitä suunnitelman. Hanke eli kirjavan elämän, ja välillä keskustan vähemmistöhallitus (1976–77) hautasi sen. Kun Sorsan II hallitusta ryhdyttiin neuvottelemaan, sovimme hallituksen muodostajan kanssa siitä, että hanke yritetään vielä herättää henkiin. Jarrutus varsinkin virkamieskunnassa oli niin voimakasta, että hanke lopulta raukesi. Ehkä se oli loppujen lopuksi onneksi, koska ahtaalla tontilla ei olisi voitu toteuttaa sittemmin tarpeellisiksi osoittautuneita laajennuksia. Tavoitteen muuttamista ja katseen kääntämistä vapautuviin teollisuuskiinteistöihin Hassikin sanoo ajaneensa.
Vaikein ja nyt virinneessä keskustelussa puhuttavin ongelma on ollut korkeakoulun ilmapiirin ylipolitisoituminen ja taistolaishegemonia, joka sai vauhtia korkeakoulun hallintoa koskevista kiistoista. Taustalla oli kehitys myös muissa yliopistoissa; itsekin sain siitä esimakua ollessani opettajana Jyväskylän yliopistossa ennen kansanedustajaksi valintaa.
Tullessani kulttuuriministeriksi 1970-luvun puolivälissä, ottivat minuun ensimmäiseksi yhteyttä eräät SKDL:n enemmistöä edustavaan opiskelijajärjestöön (HOKA) kuuluneet opiskelijat kertoen huolensa korkeakoulun ahdistavasta ilmapiiristä. Sen jälkeen ottivat yhteyttä eräät korkeakoulun hallinnon ja opettajakunnan edustajat, joiden huoli oli sama kuin opiskelijoiden. Korkeakoulun rehtorin virkakausi oli päättymässä vuoden 1978 puolivälissä, ja muutosta toivovat asettivat toivonsa siihen, että taistolaisia tukenut rehtori voisi vaihtua.
Yliopistoilla, jollaiseksi Taideteollinen korkeakoulu oli tullut, on perinteisesti katsottu olevan sisäisissä asioissaan itsehallinto, ja se kirjattiin myös taideteollista korkeakoulua koskevaan lakiin, kun lakia tarkennettiin 1981 annetulla esityksellä. Siksi ministerin mahdollisuudet puuttua korkeakoulun sisäisiin asioihin olivat rajalliset. Ne asiat, joista ministeriö päätti tai esitteli valtioneuvostolle, oli laissa erikseen todettu.
Silloin voimassa olleen lain mukaan valtioneuvosto nimitti korkeakoulun hallituksen, joka teki opetusministeriölle esityksen rehtorista. Opetusministeriö puolestaan esitteli asian valtioneuvostolle ja teki esityksensä nimityksestä. Muutosta korkeakoulussa haluavat olettivat, että taistolaisia myötäilleen rehtori Jouko Koskisen virkakauden päättyessä korkeakoulun hallitus tulee esittämään rehtoriksi toista henkilöä. Hassi kertoo kirjassaan opetusministeriönkin toivoneen, että hän asettuisi ehdolle. Hän kuitenkin kieltäytyi, kuten hän kieltäytyi myöhemmässäkin vaiheessa. Yrjö Kukkapuro asettui ehdokkaaksi, ja korkeakoulun hallitus äänesti. Äänin 5–5 puheenjohtajan äänen ratkaistessa hallitus esitti Koskiselle jatkokautta.
Tilanne oli nimittävän viranomaisen kannalta hankala. Toisessa vaakakupissa oli korkeakoulun autonomia ja toisessa tarve saada työrauha palautetuksi korkeakouluun. Keskustelin asiasta ennen esittelyä pääministeri Kalevi Sorsan kanssa, ja hän antoi tukensa esitykselle Kukkapuron nimittämisestä. Niinpä esitin Kukkapuron nimittämistä, ja valtioneuvosto nimitti hänet virkaan. Kukkapuron tehtävä ei ollut helppo, mutta hän hoiti tehtävän mallikkaasti ja tasoitti tietä seuraajalleen.
Nimitysratkaisun jälkeen tuli lunta tupaan oikein kunnolla. Korkeakoulun vararehtori Teemu Lipasti kirjoitti pitkän jutun Kulttuurivihkoihin, ja lehdessä palattiin vielä aiheeseen 25 vuotta tapahtumien jälkeen. Nyt kun tapahtumista on kulunut reilut 40 vuotta, annetaan toisaalla ymmärtää, että vaikka lopputulos olikin toivottu, niin ihan ”väärin sammutettu”. Eli niin kuin britit sanovat: ”success has many fathers … (onnistumisella on monta isää …).
Hassin kirja aikakaudesta on värikäs kuvaus ja vahvasti subjektiivinen, eikä se sitä peittelekään. Siinä puhutaan monessa yhteydessä vihaamisesta: hän itse vihasi milloin ketäkin, minä kuulemma vihasin varsinkin taistolaisia ja poliittinen sihteerini seuraajaansa. Häntä Hassi kuvaa kiihkomieliseksi taistolaiseksi, mikä ei pidä paikkaansa, se olisi ajatuksenakin absurdi. Leimakirves oli herkästi käytössä vähän joka taholla, myös Hassilla. Sellaisella vihan määrällä palaisi ainakin politiikassa karrelle.
HS ehdotti pääkirjoituksessaan kirjaa taidekorkeakoulujen tutkintovaatimuksiin. 1970-luvun aatehistoria ja taistolaisuus ovat varmasti tärkeitä tutkimuskohteita. Jos ilmiöön haluaa paneutua juuria myöten, on Hassin ”tapaustutkimusta” paljon hyödyllisempää perehtyä Lauri Hokkasen piakkoin ilmestyvään teokseen Kenen joukoissa seisoin.
Kirjoittaja toimi ministerinä opetusministeriössä useissa hallituksissa 1975-1982.
uutiskirje 