Intialaisen Madhuri Royn tytär oli koko raskausaikansa himoinnut lapsuutensa herkkua, mustariisivanukasta. Mustaa riisiä ei kuitenkaan ollut saatavilla, vaikka Royn kotiosavaltio Meghalaya on sen kasvatusaluetta.
Kun Roy vieraili assamilaisesta Guwahatin temppelissä, hän havaitsi temppeliä ympäröivän kojurivistön erään kojun hyllyllä mustariisipaketteja. Kauppias kertoi, että riisi tulee Assamin osavaltion Jorhatin alueelta. Hänellä oli kaupan myös kolmea muuta perinneriisilajiketta, jotka olivat jo käyneet katoamisen kynnyksellä.
Ennen aliravitsemuksen hävittämiseksi 1960-luvulla käynnistettyä Vihreää vallankumousta Intiassa viljeltiin arviolta yli 100 000 riisilajiketta. Useimmat niistä katosivat, kun viljelijät vaihtoivat korkeatuottoisiksi jalostettuihin hybridilajikkeisiin.
Syrjäseutujen rauhassa paikallisia lajikkeita kuitenkin säilyi. Siellä niitä on vuodesta toiseen viljelty pienillä peltotilkuilla, joiden hoitajat ovat mieltyneet perinneriiseihin kulttuurisista ja makusyistä. Näitä lajikkeita nyt jäljitetään ja pyritään vahvistamaan.
Lajikkeita sanotaan ravitseviksi ja maukkaiksi, ja joillain väitetään olevan tuholaisia torjuvia ominaisuuksia. Niitä on viljelty etupäässä perinnetietoa hyödyntäen, huolehtien ennen kaikkea maaperän terveydestä. Esivanhemmat tiesivät, että siitä riippuu tulevien sukupolvien elämä.
Elvytyshankkeita kahdeksassa osavaltiossa
Sadat pienviljelijät Assamissa viljelevät neljää jo lähes kadonnutta lajiketta. Perinteisten riisien viljelijät ovat viime vuoden joulukuusta lähtien markkinoineet lajikkeitaan Intian kasvavalle terveystietoisen keski- ja yläluokan jäsenille.
Royn tyttärelleen ostama musta riisi, Kola Joha, sisältää runsaasti proteiinia, mineraaleja, antioksidantteja ja kuitua, mutta vähän sokereita. Se on yksi guwahatilaisen kansalaisjärjestön Foundation for Development Integrationin (FDI) tunnistamasta ja elvytettäväksi valitsemasta 24 perinneriisilajikkeesta.
FDIn projektin lisäksi Intian seitsemässä muussa osavaltiossa on vireillä samanlaisia elvytyshankkeita. Tähtäimessä on maatalouden monimuotoisuuden säilyttäminen, nälän hävittäminen, ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventäminen ja kestävän maankäytön edistäminen.
Heimonaisten itseapuryhmä pioneerina
Jo ennen kuin Assamin muinaiset riisigeenit jäljitettiin ja elvytettiin, kahdenkymmenen alkuperäiskansan naisen ryhmä Chhattisgarhin osavaltiossa tajusi perinteisen Jeeraphol-riisilajikkeen uhanalaisuuden. Lajikkeen nimi kääntyy suurin piirtein kuminankukaksi, ja sen muoto onkin kuminankaltainen ja tuoksu miellyttävä.
Jeeraphol on välttynyt katoamiselta lähinnä siksi, että sitä käytetään hindutemppelien ja uskonnollisten juhlien rituaaleissa.
Vuonna 2005 naiset muodostivat itseapuryhmän suojelemaan perinneviljaansa. Kun lajikkeen suosio toreilla kasvoi, kasvoi myös ryhmän koko. Ryhmän pyynnöstä maanviljelijöiden oikeuksia suojeleva ja kasvilajikesertifikaatteja myöntävä viranomainen rekisteröi Jeerapholin.
Virallisen tunnistamisen jälkeen Jeeraphol on päässyt Intian vientituotteiden joukkoon, eikä sillä nimellä saa markkinoida muuta kuin Chhattisgarhin Surgujan alueella kasvatettua perinneriisiä.
Vuonna 2005 Jeerapholia viljeltiin Surgujassa 120 hehtaarilla, jotka tuottivat 180 tonnia riisiä. Vuonna 2020 viljelyala oli jo 400 hehtaaria ja sato yli 1 000 tonnia. Itseapuryhmien naiset tekevät yhteistyötä paikallishallinnon ja yritysten kanssa.
Brändi auttaa markkinoinnissa
Paikallisen lajikkeen elvyttäminen on ruokaturvan ja maatalouden monimuotoisuuden parantamisen lisäksi voimaannuttanut Surgujan naismaanviljelijöitä. Se on vahvistanut heidän asemaansa perinteisen tiedon säilyttäjinä sekä tehnyt heistä kannustavan esimerkin muille ikimuistoisista maaoikeuksistaan kamppaileville alkuperäiskansojen naisille.
Assamissa viljelijät ovat oppineet paitsi kasvattamaan riisiään, myös markkinoimaan sitä brändinimellä Native Basket. Pienviljelijät ovat lisäksi järjestäytyneet.
Brändiksi muuttuneena arkinen riisilajike maksaa 50 prosenttia enemmän kuin ilman brändin suojaa. Yli 2 000 viljelijäperhettä hyötyy, kun mukaan lasketaan tuottamisen lisäksi jalostus ja myynti.
Ristiriita tuottoisuuden ja perinteen välillä
Perinneriisien elvyttäminen ei kuitenkaan ole yksinkertainen asia.
– Perinnelajikkeita halutaan elvyttää, mutta tuotannon lisäämisen ja kestävän tuottamisen välillä on ristiriita. Perinneviljelyssä käytetään paikallisia siemeniä ja luomulannoitteita ja -torjunta-aineita. On vain harvoja virallisia ohjelmia, joissa julkinen valta, yksityisyritykset ja yhteisöt tekevät yhteistyötä, tutkija Jai Rana sanoo.
– Viljelijäyhteisöä voisi kannustaa ottamaan entistä suurempia peltoaloja perinneviljojen kasvatukseen esimerkiksi paremmalla hinnoittelulla ja markkinointitakuulla. Siirtymävaiheessa tukiaiset ovat tarpeen, mutta myöhemmin ratkaisu on riittävän markkinahinnan saaminen, Rana pohtii.