Epäilen, että kieli saattaa olla jopa omalakinen eliönsä, arvioi runoilija Olli-Pekka Tennilä (s. 1980). Hän ei ajattele kieltä työkaluna vaan kenties jonkinlaisena matkakumppanina.
– Elin äitini kanssa kahdestaan elämäni ensimmäiset vuodet. Kieleni on konkreettisesti äidinkieli. Jotain olennaista siinä on.
Tennilä on kirjoittanut neljä runokokoelmaa, joista viimeisin, Lemmonommel, näki päivänvalon kevättalvella 2021.
– Lemmonommel tutkii merkityksen muodostumista kielessä. Siihen on sisällytetty valokuvia savumerkeistä. Kulttuuri on mielestäni vahvasti narratiivin määrittämää ja runous on jotain, joka on sen ulkopuolella, kertoo Tennilä.
Runouden kautta kirjailija kokee mahdolliseksi purkaa auki reittejä toisenlaiseen ajatteluun.
Runeberg-palkittu runoilija on ollut perustamassa myös osuuskunta Poesiaa, josta on viime vuosina tullut hallitseva runouden kustantaja kotimaisessa kirjallisuudessa.
– Koen, että teen samaa projektia koko ajan. Kirjoittaessa tietyt teemat etsivät paikkaansa purkautua. Mikään projekti ei selkeästi ala tai lopu, mutta kirjasta tulee kuitenkin aina omalakinen eliönsä, pohtii Tennilä.
Tuottaako kirjoittaminen mielihyvää?
– Kiksejä saan erityisesti silloin, kun löydän jotain merkityksellistä. Sitä ei tosin tapahdu kovin usein, hän naurahtaa.
– Onnistumisen tunne voi myös olla vaarallinen, jos siihen jää jumiin.
Kirjallisen kokemuksen keskiössä on Tennilän mukaan olennaisena osana lukeminen. Nyt hän lukee uudestaan Nassim Nicholas Talebin Mustaa joutsenta ja David Foster Wallacen Päättymätöntä riemua, joka ilmestyi vastikään Tero Valkosen suomentamana.
Uteliaisuus kannattelee
Vuonna 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden tapahduttua viisivuotias Tennilä tuli hyvin tietoiseksi maailman epävarmuudesta. Siitä lähtien Tennilä on ollut erityisesti kauhuissaan ekosysteemien luhistumisesta ja kaiken yhdenmukaistumisesta. Epävarmuus on ollut kaiken kirjallisen työskentelyn taustalla.
Miten kirjallisuus voi taistella näitä yhdenmukaistavia voimia vastaan?
– Kirjallisuudella on vaikutuksensa, mutta se on hidasta ja sen kuuluukin olla hidasta, pohtii Tennilä.
Maailman ja elämän ilmentymisen tutkiminen on kuitenkin kirjailijalle iso voimavara, joka suojaa muun muassa lamaantumista vastaan. Uteliaisuus kannattelee.
Uteliaisuutta on löytynyt myös teknisestä suunnasta.
Tennilällä on oma Heidelbergin painokone Kuopiossa. Koneen hankkiminen liittyi aikaisempiin omavaraistumispyrkimyksiin, mutta kone on viime vuosina ollut harvoin käytössä.
– Minua on kiehtonut ottaa haltuun koko kirjan tekoprosessi ja nähdä kirjan valmistus sen varhaisesta vaiheesta myöhäiseen pisteeseen asti. Sama piirre on ollut Poesiassa alkuaikoina.
Kullanarvoiset kirjastonhoitajat
Tennilä puhuu kriittiseen sävyyn nykyisestä kirjakritiikin tasosta.
– Kritiikit ovat kaventuneet monesta eri suunnasta. Kritiikeistä on tullut markkinointia ja tiedottamista, niin sanottu puffi ilmestyneelle kirjalle.
Hän kuitenkin kiittelee ja arvostaa saamaansa paneutunutta kritiikkiä.
Monien julkaistavien kirjojen sisältö mietityttää:
– Kirjallisuus on alkanut matkia suoratoistopalveluiden kaavaa, koska tiedetään, että se myy.
Tennilä toivoisi myös, että käännöskirjallisuuteen panostettaisiin ja käännöksiä julkaistaisiin muualtakin kuin angloamerikkalaisesta perinteestä. Taloudelliset mahdollisuudet käännöskirjallisuuteen ovat vain usein huonot.
Kullanarvoisille kirjastonhoitajille Tennilä nostaa hattua.
– Meillä on hieno kirjastoinstituutio, ja mielestäni kirjastonhoitajilta tulee edelleen vaatia laajaa sivistystä. Välillä kirjastojen kirjapoistot tuntuvat jopa rikollisilta.
lehti 