Kun saa tilaisuuden puhua, jokaisella on tarve kertoa tarina kuolemasta

Sarianne Hartosta on koskettanut se, kuinka suuri tarve ihmisillä on keskustella kuolemasta.

– Kuolemasta jutellaan harvoin arjessa, hän sanoo.

– Mutta kun siihen on mahdollisuus, kaikilla on joku siihen liittyvä tarina.

Syksyllä julkaistiin Hartosen kirja Kuolevaisen käsikirja (Otava 2021). Se on opas tilanteeseen, jolloin joku läheinen kuolee: Mitä käytännön asioita pitää hoitaa, millaisia hautajaisia saa järjestää, miten käsitellä surua, kuinka kohdata läheisensä menettänyt, miten valmistautua kuolemaan.

Hartonen tulkitsee tarinoiden paljastavan, kuinka merkityksellinen aihe kuolema on.

– Se halutaan jakaa ihan tuntemattomienkin kanssa.

Tämä on käynyt ilmi erityisesti Hartosen kirjastovierailuilla.

– Kuolemaa käsittelevä kirja ikään kuin antaa luvan kertoa näitä tarinoita. Se on minusta hienoa. Oletin, että kuolemaan liittyvät asiat ovat niin yksityisiä, ettei niistä välttämättä haluta puhua. Ajattelin, ettei näistä haluta puhua senkään vuoksi, ettei kukaan ei lopulta tiedä, mistä on kyse. Minä ainakin olin tietämätön.

Tietämättömänä liikkeelle

Kirja sai alkunsa Hartosen tietämättömyydestä. Hänen isänsä sai yllättäen vakavan sairauskohtauksen. Isä selviytyi siitä, mutta tapaus pysäytti tyttären.

– En tiennyt, millaisia asioita tulee vastaan, kun läheinen kuolee, tai jos minun pitäisi valmistautua omaan kuolemaani. Vaikka olen jo keski-ikäinen aikuinen ihminen, en ollut koskaan ollut se, jonka olisi pitänyt selvitellä näitä asioita.

Kävi ilmi, että asiaan liittyvää tietokirjaa ei ole olemassa. Niinpä Hartonen alkoi koota semmoista.

– Tajusin, että näiden asioiden eteen joutuu joskus todella yllättäen, eikä niihin oikein ole mahdollista valmistautua. Mutta jos on mahdollisuus hahmottaa, millaisia asioita mahdollisesti joutuu hoitamaan ja millaisia valintoja on edessä, niitä on helpompi lähteä myös selvittämään, hän perustelee kirjan tekemistä.

– Moni sanoo, että erityisesti kaikki paperisota ja byrokratia kuoleman jälkeen on todella raskasta. Ne tulevat heti samana päivää kuoleman kanssa ja kestävät kauan. Samaan aikaan pitäisi pystyä miettimään rituaaleja. Googlettaminen ja lippulappusten kanssa toimiminen ei välttämättä siinä tilanteessa onnistu.

Hyvä riidan aihe

Esimerkiksi hautajaiset. Harva on puhunut niistä etukäteen.

– Viestini onkin, että olisi hyvä puhua näistä asioista, Hartonen sanoo.

– Haluaako kirkollisen siunauksen, tuhkauksen, millaisen muistotilaisuuden haluaa, kenen haluaa järjestävän hautajaiset.

Perintöriidat ovat tuttu käsite, mutta myös hautajaisista voi saada raastavan riidan aikaiseksi.

– On yllättävää, miten suuri merkitys voi olla kukkien valinnalla tai hautajaisvirrellä. Siitä tulee elämää suurempi kysymys surun keskellä. Että valitaanko juuri tämä virsi vai joku toinen. Voi olla kiistaa jo siitä, kuka järjestää hautajaiset.

Hartosen mielestä tämä kertoo sitä, kuinka tärkeitä rituaalit ovat.

– Korona-aikana on jouduttu pitämään pieniä hautajaisia, ja tuntuu, että jotain jää puuttumaan. Eihän ihmiseen liity vain lähimmät verisukulaiset. Jos esimerkiksi ystävät eivät pääse minkäänlaiseen muistotilaisuuteen, kuolemaa ei ole pystytty käsittelemään. Vaikka muistotilaisuus olisi kahvit Teboililla, on tärkeää kokoontua juuri tämän ihmisen takia. On rituaali mikä tahansa, se todentaa kuoleman.

Hartonen kehottaa ihmisiä myös valmistautumaan byrokratiaan.

– Oikeastaan kaikkein yli 18-vuotiaiden pitäisi tehdä edunvalvontavaltuutus, hoitotahto ja jonkinlainen listaus hautajaisten varalle. Jos vaikkapa nuori aikuinen joutuu vakavaan onnettomuuteen, hänen asioidensa hoitaminen voi muuten olla tosi hankalaa.

Erilaiset surut

Yksi Hartosen kirjan keskeinen viesti on se, että ihmiset surevat eri tavoin.

– Ihmiset eivät reagoi tai sure yhdellä ainoalla tavalla, eikä kuolema aina ole iso suru, hän muistuttaa.

– Julkisuudessa kuolemasta puhuvat paljolti ihmiset jotka ovat menettäneet todella rakkaan läheisen. Silloin se on toisenlainen kriisi kuin silloin, jos kyseessä on vaikkapa vanhempi, johon on ollut ristiriitainen suhde ja silti joudut hoitamaan jäljelle jääneet asiat. Se on pyytämättä tullut velvollisuus, jonka kuitenkin voi haluta hoitaa kunnolla.

”Jollekin isovanhempien menetys on iso asia, jollekin ystävän tai koiran”.

Hartonen varottaa arvailemasta toisen kokeman menetyksen merkitystä.

– Jollekin isovanhempien menetys on iso asia, jollekin ystävän tai koiran.

Esimerkiksi lesken odotetaan surevan niin, että on lähes kyvytön muuhun kuin itkemiseen.

– Sitten tämä ihminen saattaa miettiä, että onko hän outo ja sureeko väärin, kun haluaa käydä lenkillä ja kaupassa. Meillä on vahvoja suruun liittyviä oletuksia. Niistä ei apua kellekään.