Ranskassa vaalivuosi on tarkoittanut vasemmistolle mahdollisuutta ja pakkoa uudelleenajatella keinoja maan oikeistolaistumisen pysäyttämiseksi. Huhtikuisissa presidentinvaaleissa sekasortoinen vasemmisto hävisi jälleen vaalit oikeistolle.
Ranskan kansalliskokousvaalit pidettiin kesäkuussa 2022. Niissä presidentti Emmanuel Macronia tukenut vaaliliitto Ensemble! sai eniten paikkoja parlamenttiin eli kansalliskokoukseen, mutta se ei saanut enemmistöä. Toisella kaudellaan Macron joutuu siis hallitsemaan ilman kansalliskokouksen enemmistön varauksetonta tukea.
Kesäkuun kansalliskokousvaalien edellä Ranskan vasemmisto teki korjausliikkeen kokoamalla vaaliliiton vasemmistopuolue La France Insoumisen (LFI), vihreiden, sosialistien ja kommunistien välille. Ranskalaisen vasemmiston aikalaisanalyysissä on kiinnostavaa paitsi se, miten ja miksi tähän on tultu, myös se, mihin vasemmisto on potentiaalisesti pyrkimässä ja miten. Kysymyksistä ensimmäistä voidaan ymmärtää tarkastelemalla liittoon johtaneita poliittisia kehityskulkuja, ja kysymyksistä jälkimmäistä tutustumalla uuden liiton ohjelmaan.
Presidentinvaaleissa 13 miljoonaa ranskalaista äänesti äärioikeistoa, mikä on 8 miljoonaa enemmän kuin 20 vuotta sitten. Valtaosa tätä politiikan oikeistolaistumista koskevista selityksistä on keskittynyt ulkoisiin tekijöihin, kuten finansioitumisen myötä kadonneisiin työpaikkoihin ja tästä seuranneeseen näköalattomuuteen ja osattomuuteen. Kokemus vaikuttamisen ja muutoksen mahdottomuudesta kasaantuvan vallan ja globalisaation ikeessä voimistui myös vihatun sosialistipresidentti François Hollanden presidenttikaudella (2012–2017), joka sai monet epäilemään sitä, että äänestämällä voisi uhmata pääomaa.
Kuten muualla Euroopassa, myös Ranskassa oikeistolaiset poliitikot ovat onnistuneet käyttämään hyväksi tässä tyhjiössä puhjennutta turhautumista, lietsomaan vihaa vähemmistöjä kohtaan ja luomaan nostalgiasta ammentavia poliittisia visioita, joita ihmiset syystä jos toisesta ovat valmiita tukemaan. Vasemmistossa tämä on edellyttänyt itsereflektiota siitä, miksi työväenluokka on valmis äänestämään omaa materiaalista etuaan vastaan äärioikeistolaisen ajatusmaailman puolesta. Yksi keskeisimmistä vasemmiston poliittisista haasteista on ollut se, kuinka houkutella ”vihaisia, muttei fasisteja” (fâchés mais pas fachos) takaisin vasemmistoon.
Tätä taustaa vasten, ja peläten toista viisivuotiskautta Macronin politiikkaa, vasemmisto onnistui hieman yllättäen LFI:n Jean-Luc Mélenchonin johdolla kokoamaan vaaliliiton kesäkuisten parlamenttivaalien edellä. Ulkoisten tekijöiden lisäksi myös puolueiden keskinäiset valtasuhteet loivat edellytykset liitolle. Jo vuoden 2017 vaalien jälkeen liittoutuminen oli esillä, mutta muissa puolueissa LFI:n silloinen suosio oli vielä mahdollista tulkita anomaliaksi.
LFI:n parannettua entisestään asemaansa huhtikuisissa presidentinvaaleissa suhteessa muihin vasemmistopuolueisiin oli kaikkien kuitenkin hyväksyttävä, että kysyntä aidosti radikaalille vasemmistolaiselle poliittiselle ohjelmalle oli sosiaalidemokraattista reformismia suositumpaa.
Viimeinen mahdollisuus
Tappiosta toiseen viime vuosina laahustaneille sosialisteille ja vihreille LFI:n tarjoama vaaliliitto on tässä hetkessä viimeinen mahdollisuus puolustaa minkäänlaista merkitystä valtakunnanpolitiikassa. LFI:ssä puolestaan arvioidaan ihmisten pettyvän, jos he eivät ole valmiita vastustamaan Emmanuel Macronin valtakauden toisintoa kaikin keinoin, vaikka sitten yhteistyöllä sosialistien, kommunistien ja vihreiden kanssa.
Historiallisena viitepisteenä liitolle on ehdotettu vuotta 1936, jolloin vasemmisto onnistui vastaavanlaisessa tilanteessa yhdistymään fasismia ja keskusta-oikeistoa vastaan. Jos 1936 vasemmistokoalitio onnistui voittamaan fasistit ja konservatiivit, näyttää vastaavan tempun toistaminen tänään jotakuinkin mahdottomalta.
Vaikka gallupeihin liittyy jälleen epävarmuuksia, liiton tavoite enemmistöstä kansalliskokouksessa ja Mélenchonin pääministeriydestä tuskin tulee toteutumaan. Kuitenkin mitä suuremman kannatuksen vasemmisto kansalliskokoukseen kerää, sitä enemmän se pystyy luomaan painetta Macronille ja kenties vastustamaan joitain hänen epäsuosituimmista toimistaan. Tässä mielessä voitoksi voidaan laskea se, että vasemmisto saavuttaisi suurimman oppositioryhmän aseman parlamentissa. Tässä se myös onnistui.
Yhdistyneen vasemmiston uusi vaaliohjelma antaa ymmärrettävän kokonaiskuvan paitsi ranskalaisen vasemmiston keskeisestä ajattelusta, myös liitossa olevien puolueiden välisistä eroista. Ohjelma heijastelee LFI:n aloitteellisuutta vasemmistopolitiikassa, ja toistaa LFI:n tärkeimmät tavoitteet minimipalkkojen nostamisesta ja eläkeiän laskemisesta, radikaalista ekologisesta ohjelmasta ja perustuslain uudistamisesta.
Mukana on lisäksi vaatimuksia ilmaisesta vedestä, välttämättömien hyödykkeiden hintakatoista, luonnontuhonnan kirjaamisesta lakiin, kokonaan luomuviljelyyn siirtymisestä, tuloveron progression lisäämisestä, pääomaverojen nostamisesta ja perinnön rajaamisesta 12 miljoonaan euroon. Viimeisellä voitaisiin rahoittaa esimerkiksi opiskelijoille yli tuhannen euron kuukausittainen opintotuki.
Tuore ohjelma tarjoaa mainion välineen myös puolueiden välisten jännitteiden erittelyyn. Vaikka ohjelma on yhteinen, ryhmät voivat tehdä kansalliskokouksessa omat päätöksensä. Erityisesti kysymys lokaalin ja globaalin suhteesta jakaa puolueita.
Lokaali ja globaali törmäävät
Vaihtoehtoisen globalisaation puolesta pitkään työskennellyt LFI ei yleisestä narratiivista poiketen ole yksmalkaan EU-skeptinen, mutta asettaa omat poliittiset tavoitteensa etusijalle mikäli EU:n perussopimukset, ja erityisesti niiden vapaakauppaa koskevat kohdat, estävät tavoitteiden toimeenpanon eikä EU:sta löydy tahtoa uudistaa sopimuksia.
LFI ja kommunistit ovat lisäksi voimakkaan Nato-kriittisiä sosialistien kannattaessa Natoa ja vihreiden jättäessä oman kantansa jokseenkin avoimeksi. Tämä nykyisten globaalihallinnan muotojen kritiikki ei tyhjene ainoastaan geopolitiikkaan vaan myös vasemmiston aloitteelliseen vaihtoehtoisten turvallisuusjärjestelyiden pohdintaan. Reaktiivisen reformismin sijasta radikaalivasemmistolaiset vaihtoehdot niin sisä- kuin ulkopolitiikassa ovat lisänneet suosiotaan sosiaalidemokraattisen keskitien kustannuksella, jota äänestäjät karttavat.
Jos liiton tulos jäisi heikoksi, voisi olla vaikeaa sovittaa kansalliskokouksen oppositiossa yhteen sosialistien reformismia ja LFI:n rejektionismia. Ennusteiden perusteella on kuitenkin syytä odottaa, että tulos tulee tyydyttämään kaikkia liiton osapuolia, legitimoimaan radikaalivasemmistolaisen ohjelman vasemmiston voittavana strategiana ja vääntämään Macronin seuraavien viiden vuoden politiikkaa punavihreämpään suuntaan.
Saavuttaakseen todellisen voiton tulevina vuosina on vasemmiston kuitenkin pystyttävä muuttamaan Ranskan poliittista ilmapiiriä syvemmin kuin vain parlamentin puheenvuorojen tasolla. Tässä tehtävässä LFI:n on pidettävä huolta ja kuunneltava kansanliikkeitä, jotka ovat olleet edellytys sen politiikalle ja mobilisaatiolle. Lopulta parlamentaarisen vasemmiston kompromissin hyväksyvät – ja hylkäävät – vasemmistolaiset liikkeet.
uutiskirje 
