Koronakriisin jatkuessa puolueet ovat ilahduttavasti laidasta laitaan samaa mieltä monista asioista, ja myös tästä: ”1990-luvun virheitä ei pidä toistaa”. Nyt siis halutaan kaikin keinoin välttää työttömyyden hallitsematon kasvu ja leikkaukset, joiden hintaa maksetaan vielä 35 vuotta myöhemminkin sosiaalisena pahoinvointina ja pitkäaikaistyöttömyytenä. Sitä Suomessa ei käytännössä ollut ennen 1990-luvun lamaa.
1990-luvun virheet on siksikin helppo välttää, että niistä on tehty valtavasti tutkimusta.
Taustalla oli joukko vääriä talouspoliittisia päätöksiä, kiteytti Jaakko Kiander, joka toimi tutkimusjohtajana Valtion taloudellisessa tutkimuskeskuksessa 1990-luvulla ja Suomen Akatemian kolmivuotisen lamaprojektin koordinaattorina. Yli sadan tutkijan projektin tulokset julkaistiin marraskuussa 2001.
Kiander nimesi lamaprojektin päättäjäisissä sarjan päätöksiä, jotka jälkikäteen voidaan nimetä virheiksi. Tällaisia olivat säästöpankkilainsäädännön liberalisointi 1980-luvun alussa, pankkivalvonnan heikot valtuudet, luottomarkkinoiden vapauttaminen sääntelystä samalla kun talletuspuolen sääntelyä jatkettiin, vakaan markan linjan vieminen liian pitkälle, talouskasvua jarruttava ja työllisyyttä heikentävä finanssipolitiikka lamavuosina ja työttömyyden hoidon laiminlyönti.
Ensin tehtiin 1980-luvun virheet
1990-luvun virheitä edelsivät siis 1980-luvun kovalla nousukaudella tehdyt virheet. Rahamarkkinoiden sääntelyn purkamisen seurauksia 1980-luvulla ei hallittu, finanssipolitiikka oli korkeasuhdanteessa löysää, lainsäädäntö tuki velkaantumista, vientitulot eivät riittäneet nopeasti kasvaneen tuonnin ja ulkomaisen velan korkojen rahoittamiseen.
Laman alkujuuria etsittäessä päädytään rahamarkkinoiden vapauttamiseen 1980-luvulla ilman, että kukaan tajusi sen seurauksia. Rahaa ja valuuttalainoja virtasi Suomeen. 1990-luvun alun devalvaatiot nostivat niiden hinnan pilviin yhdessä yössä, mistä seurasi konkurssiaalto.
1990-luvun virheistä puhuttaessa katse onkin käännettävä ensin 1987 aloittaneeseen Harri Holkerin hallitukseen, ensimmäiseen, jonka SDP ja kokoomus muodostivat yhdessä. Sitä alettiin kutsua sinipunaksi, laitavasemmistossa myös punamustaksi.
Rahamarkkinoiden vapautus 1980-luvulla tapahtui asteittain ja käytännössä ilman mitään julkista keskustelua. Myöskään Holkerin hallitus ei kertaakaan keskustellut neljän vuotensa aikana säännöstelystä luopumisen vaikutuksista. Talouspoliittisen ministerivaliokunnan piti kyllä kerran kuulla asiasta Suomen Pankin johtajaa Sirkka Hämäläistä, mutta ajan puutteen takia asia jäi käsittelemättä. Säännöstelyn purkaminen kuitenkin johti ulkomaisen rahan virtaamiseen Suomeen ja suomalaisten kotitalouksien ja yritysten velkaantumiseen.
”Älkää tulko meitä neuvomaan”
Avain Holkerin hallituksen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin on neuvottelevana virkamiehenä toimineen Risto Rankin väitöskirja Haltia vai haltija? Harri Holkerin hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta vuodelta 2000. Kokoomuslainen Ranki oli läsnä hallituksen talouspoliittisen ministerivaliokunnan kokouksissa ja teki niistä paljastavat keskustelumuistiinpanot.
Rankin väitöskirjan mukaan hallituksessa kyllä tajuttiin laman läheneminen vuonna 1990, mutta vaalit olivat liian lähellä, että mitään olisi haluttu tehdä.
Teollisuuden johtohenkilö muistelee Rankin kirjassa, että ennen vaaleja kokoomus ei suostunut tunnustamaan edessä olevia vaikeuksia:
”Kun sitä yritettiin, yritettiin esimerkiksi teollisuuden asioita Ilkka Suomisen kanssa ajaa ja miksei tietysti Harri Holkerinkin kanssa, niin sieltähän tuli aina turpiin ja sanottiin, että älkää tulko meitä neuvomaan.”
Laman alkujuuria etsittäessä päädytään rahamarkkinoiden vapauttamiseen 1980-luvulla ilman, että kukaan tajusi sen seurauksia.
Kansalaisille kriisitietoisuus ei olisi mennyt senkään verran läpi. Suomi oli vielä tuohon aikaan ”Pohjolan Japani” ja aiemmat julkiset lamaennusteet olivat aina menneet pieleen. Hallitus ei edes yrittänyt viedä eduskuntaan säästölakeja, jotka olisivat vaatineet kahden kolmasosan enemmistön.
Budjetti revittiin auki eduskunnassa
Toinen avain 1980-lukuun ovat Sitran laman jälkeen vuonna 1995 tekemät talouspolitiikan päättäjien haastattelut. Niiden mukaan SDP ja kokoomus kantavat yhtä suuren vastuun 1990-luvun lamasyöksystä.
SDP:n syntilistaa kasvattaa erityisesti se, että vuoden 1991 jo ennestään löysä budjettiesitys revittiin puolueen aloitteesta ja ilmeisesti puoluejohdon tuella auki eduskunnassa heti alkusyksystä. Valtiovarainministeri Erkki Liikanen kyllä lupaili kiristäviä paketteja, mutta ei saanut niitä aikaan.
”Tämä johtui siitä, ettei hänen eduskuntaryhmänsä ollut valmis mihinkään kiristäviin toimenpiteisiin, kun muutenkin näytti niin hyvältä ja valtiontalous oli selvästi ylijäämäinen”, Suomen Pankissa työskennellyt sanoo Sitran haastatteluissa.
Talousneuvosto kartalla, ”mullahit ärsyttivät”
Talousneuvosto alkoi kiinnittää huomiota vaihtotaseongelmaan jo vuonna 1989. Se varoitti velkaantumisriskin aliarvioinnista ja teollisuuden kilpailukyvyn heikkenemisestä. Kriisiskenaariossaan talousneuvosto kuvasi melko tarkkaan sen, mitä pari vuotta myöhemmin tapahtui: korot nousevat, konkurssit ja työttömyys lisääntyvät.
Rankin väitöskirjassa talousneuvoston silloinen pääsihteeri Seppo Leppänen kertoi, että raporttia ei otettu kovin vakavasti:
”…niin Suominen kuin Liikanen aika korskeasti totesivat, että kyllä asia hoidetaan niin ettei tämmönen kriisivaihtoehto toteudu.”
Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tapani Mörttinen piti talousneuvoston sihteeristön suosituksia teoriaherrojen ajatteluna ja SDP:n eduskuntaryhmän varapuheenjohtajaa Liisa Jaakonsaarta ärsyttivät ”talouspoliittiset mullahit.”
Virallisella optimismilla vaaleihin
Vuonna 1990 talouden näkymien heikkeneminen oli jo ilmeinen tosiasia. Reaalikorko oli korkea, yritysten kannattavuus heikkeni, pörssikurssit ja asuntojen hinnat laskivat, mutta työllisyys pysyi vielä hyvänä.
Holkerin hallituksessa pidettiin yllä virallista optimismia, mutta Erkki Liikasen tilalle valtiovarainministeriksi noussut Matti Louekoski oli kerännyt alkuvuoden 1990 talousennusteita ja pannut merkille, että joka ainoassa käyrät osoittivat alas.
Hallituksessa kyllä tajuttiin laman läheneminen vuonna 1990, mutta vaalit olivat liian lähellä, että mitään olisi haluttu tehdä.
VM:n ylijohtajana tuolloin toiminut Sixten Korkman oli hälyttänyt taloustilanteesta jo pitkään. 2. maaliskuuta 1990 hän saattoi todeta talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa, että kriisiuralla ollaan. Hallitus päättää, kumpi vaihtoehto toteutuu, kriisi vai pehmeä lasku.
Talouspoliittinen ministerivaliokunta käsitteli asiaa viikko myöhemmin. VM:n budjettiosasto nosti tavoitteeksi valtion menojen pitämisen ennallaan vuonna 1991, kun ne todellisuudessa olivat kasvamassa 6 prosentilla.
Ministerit olivat haluttomia etsimään säästöjä, koska kansalaisten parissa ei ollut kriisitunnelmaa ja vaalitkin tekivät tuloaan. Kokoomuksen Suominen torjui kriisitunnelman levittämisen, koska se johtaa vaalitappioon.
Syksyllä 1990 hallituspuolueet vielä lisäsivät menoja sulle–mulle-periaatteella.
Torjuiko Esko Aho hätäpaketin?
Oppositio – silloin keskusta ja vasemmistoliiton edeltäjä SKDL – eivät olleet sen kaukonäköisempiä.
Valtiovarainministeriössä tehdyn arvion mukaan SKDL:n esitykset vuoden 1989 budjettiin olisivat kasvattaneet menoja 7 miljardia markkaa. Keskusta äänestytti eduskuntaa joulun alla 1990 esityksistä, jotka olisivat lisänneet menoja ja vähentäneet tuloja niin, että budjettiaukko olisi kasvanut 10 miljardilla markalla.
Holkerin on kerrottu informoineen keskustan puheenjohtajaa Esko Ahoa talouden tilasta ja pyytäneen tukea hätäohjelmalle.
Aho torjui pyynnön:
”Talous on taloutta ja politiikka politiikkaa, uskon mitä taloudesta sanotte, mutta juna meni jo, nyt on kyse poliittisesta vallasta”, muisteli miesten välit rikkonutta tapaamista Holkerin hallituksen valtiosihteeri Matti Korhonen.
Esko Aho on kiistänyt tapauksen.
Jaakko Kiander on vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassa Laman opetukset lisännyt Holkerin hallituksen syntisäkkiin vielä yhden kiven. Se yritti hillitä talouskasvua revalvaatiolla maaliskuussa 1989. Yritysten huonoon kilpailukykyyn vastattiin heikentämällä sitä entisestään. Samalla kotimarkkinoiden ostovoimaa lisättiin, vaikka sitä muutenkin oli enemmän kuin tarpeeksi.
VM:n virkamiehet ottivat ohjat
Esko Aho sai vuonna 1991 pääministerinä laman hoidettavakseen yhdessä kokoomuksen Iiro Viinasen kanssa, joka oli vielä edellisenä syksynä kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana ollut paisuttamassa valtion menoja.
Päättäjät siirtyivät uuteen ajatteluun, jossa hyvinvointiajattelun ja tasa-arvon ajatukset korvasi yhteiskunnassa markkinoiden ylläpitämä kuri.
Vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen valtiovarainministeriön virkamiesjohto käytännössä otti ohjat käsiinsä. Se julkisti muistion, jonka mukaan taloutta kohdannut jyrkkä lasku ei ollut mikään suhdannekuoppa, vaan vakava rakenteellinen ongelma, jonka takia perinteinen elvytyspolitiikka oli ehdottomasti tuomittavaa.
Hallitus omaksui näkemyksen pilkulleen.
Laman opetuksissa Jaakko Kiander kirjoittaa, että koska kriisiä pidettiin rakenteellisena, ei politiikan tärkeimpänä tavoitteena pidetty talouden elvyttämistä ja työllisyyden hoitoa, vaan kustannustason ja julkisten menojen alentamista.
Työttömyyden uhka on hyväksi
”Hallitus pyrki vaihtotaseen alijäämän ja markan yliarvostuksen purkamiseen leikkauksien ja deflaation kautta. Kasvavan työttömyyden toivottiin olevan se uhka, joka pakottaisi ammattiliitot palkkojen alennukseen.”
Valtiovarainministeriön ylijohtaja Sixten Korkman totesi saman näin:
”Työttömyyden uhka on mekanismi, joka pakottaa palkkasopeutumiseen, jos kustannusremonttia ei tulopolitiikalla saada aikaan.”
Kotimaisesta kustannussopeutuksesta hallitus päätti lähes ensitöikseen kesäkuussa 1991, kun markka kytkettiin ecuun ilman valuuttakurssimuutosta.
Syksyyn 1992 Suomen lamastrategia oli vientivetoisen kasvun tavoittelu. Kotimarkkinoiden elvyttämiseksi ja työttömyyden alentamiseksi ei saanut tehdä mitään, koska se johtaisi ulkomaiseen velkaantumiseen.
Jälkeenpäin on kiistelty siitä, oliko hallituksen tavoitteena työttömyyden hallittu nostaminen 250 000 henkilöön. Luvun 250 000 esitti vihreiden entinen puheenjohtaja Osmo Soininvaara kirjassaan Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi. Se löytyy myös Kianderin kirjoista.
Entinen budjettipäällikkö Raimo Sailas kiisti asian jyrkästi Kansan Uutisten haastattelussa vuonna 2002:
– Minun täytyy sanoa, etten ole sitä 250 000:tta kuullut koskaan minkään päätöksentekokeskustelun yhteydessä. Minulle on suuri arvoitus, mistä se on tullut. Koskaan ei edes keskusteltu siitä, mikä olisi ”siedettävä” työttömyyden taso. Yhtä selvää on se, ettei kukaan osannut kuvitellakaan työttömyyden nousevan niin suureksi kuin se nousi.
Lamapolitiikka syvensi lamaa
Hallituksen vastustaman devalvaation ja kellutuksen johdosta markka devalvoitui yhteensä 40 prosenttia. Samalla ratkesivat vientiyritysten kilpailukykyongelmat kertaheitolla.
Työttömyyden kasvun lisäksi Kianderin mukaan kireä finanssipolitiikka johti julkisten menojen leikkauksiin ja verotuksen kiristymiseen, jotka osaltaan syvensivät lamaa. Suurimmat menoleikkaukset ja verojen korotukset ajoittuivat synkimpiin lamavuosiin 1992–1993.
”Leikkaus- ja säästötoimien vuoksi julkisen sektorin voi katsoa omilla päätöksillään syventäneen lamaa ja kasvattaneen työttömyyttä”, kuului hänen johtopäätöksensä.
1990-luvun virheiden ja finanssipolitiikan kiristämisen taustalla oli Ahon hallituksen vääräksi osoittautunut näkemys liian suuresta julkisesta sektorista ja kriisistä rakenteellisena murroksena, joka on pysyvästi heikentänyt mahdollisuuksia talouskasvuun.
Kiander kuvasi hallituksen synnyttäneen omalaatuisen kierteen. Julkinen kysyntä supistui kolmessa vuodessa 10 prosentilla, julkisen sektorin työntekijöiden määrä aleni 8 prosentilla, verotus kiristyi ja palkansaajien ostovoima supistui yli 10 prosentilla.
Hallitus teki säästöpäätöksiä, mutta samaan aikaan työttömyysturva- ja korkomenot moninkertaistuivat.
”Taloudellista aktiviteettia supistaneiden säästötoimien järkevyys näyttääkin kyseenalaiselta sen vuoksi, että julkisesta sektorista saneeratut työntekijät päätyivät tyypillisesti työttömiksi tulonsiirtojen saajiksi.”
Työttömyyden kasvu saattoi sosiaalimenot jyrkkään kasvuun, julkiset menot ja lainanottotarve kasvoivat ennakoitua enemmän ja velka lisääntyi. Silti julkinen velka pysyi alemmalla tasolla kuin EU:ssa keskimäärin.
Villiintynyttä kansaa piti kurittaa
Lamapolitiikan taustalla oli myös eliitin näkemys kansalaisten moraalisen selkärangan pettämisestä 1980-luvun nousun huumassa. Kun yritykset velkaantuivat kilpaa ulkomaille, Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg syytti kansalaisia kulutusjuhlasta.
Suomen Akatemian lamaprojektissa tutkija Anu Kantola luki Sitran tekemiä päättäjien haastatteluita. Hän tulkitsi eliitin asettuneen ”yhteisen järjen nimissä” kannattamaan julkisen sektorin karsimista. Työttömyyden eliitti näki positiivisessa valossa tehokkuuden lisääjänä.
Samalla päättäjät siirtyivät uuteen ajatteluun, jossa hyvinvointiajattelun ja tasa-arvon ajatukset korvasi yhteiskunnassa markkinoiden ylläpitämä kuri.
Taloustieteilijöiden merkitys kasvoi.
– He pystyivät esittämään analyysiä käsittämättömän isolta tuntuneesta kriisistä. Monelta poliitikolta loppuivat eväät ymmärtää, että mistä tässä oli kyse. Taloustieteilijöiden analyysit suodattuivat pikku hiljaa poliitikkojen puheeseen, Kantola sanoi Kansan Uutisten haastattelussa vuonna 2005, kun hänen väitöskirjansa Markkinakuri ja managerivalta ilmestyi.
1990-luvun lamasta pitää muistaa vielä idänkaupan romahdus. Sitä pidettiin laman keskeisenä syynä. Suomen Akatemian lamaprojektin päätteeksi Jaakko Kiander piti sen aiheuttamaa häiriötä sittenkin vähäisenä, noin 2 prosenttia bruttokansantuotteesta, ja myös ohimenevänä. Jo vuoden 1992 alusta Suomen viennin kehitys oli maailman kärkeä.
Kun nyt siis puhutaan 1990-luvun virheiden välttämisestä, niin välttäkää edes nämä: työttömyyden päästäminen kasvuun ja kansalaisten elintason päästäminen laskuun.
uutiskirje 
