Venäjän aloitettua brutaalin hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan 24. helmikuuta myös Suomen ulkopoliittinen keskustelu on alkanut velloa villinä. Selkein esimerkki äkillisestä ilmapiirin muuttumisesta on muutamassa kuukaudessa syntynyt päätös hakea Nato-jäsenyyttä.
Nato-jäsenyys ei kuitenkaan itsessään ole välttämättä jo aiemmin läheistä Nato-yhteistyötä tehneelle ja Euroopan unioniin kuuluvalle Suomelle niin iso mullistus kuin millaisena se julkisuudessa on usein haluttu esittää. Enemmänkin kyse on yhtäältä siitä, millainen historiatulkinta ja kansallinen kertomus Nato-päätöksen ympärille halutaan synnyttää. Toisaalta kyse on myös siitä, millaisia ulkopoliittisia valintoja ja millaisiin ulkopolitiikan periaatteisiin nojautuen Suomi Naton jäsenenä tulee jatkossa tekemään.
Mediakeskustelussa ja joidenkin pitkän linjan transatlantistien puheenvuoroissa Nato-jäsenyys on viime kuukausina haluttu esittää viimeisenä henkisenä irtiottona suomettumisen lamauttavasta ilmapiiristä. Kuulemma Naton myötä Suomesta on viimein tullut täysiverinen länsimaa ja pystymme nyt vihdoin toteuttamaan myös moraalisesti kestävää ulkopolitiikkaa.
Tätä ajattelumallia ryyditetään usein myös Suomen sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojautuneen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kritiikillä. Yleensä tässä puhetavassa Suomen aiempaa ulkopoliittista johtoa syytetään naiiviudesta ja kyvyttömyydestä ymmärtää Venäjän imperialistisia pyrkimyksiä.
Tätä ajattelutapaa voidaan kutsua suomalaiseksi uuskonservatismiksi, koska siihen sisältyy yhdysvaltalaista uuskonservatismia muistuttavia asenteita ja väittämiä. Nimestään huolimatta uuskonservatismi viittaa alun perin yhdysvaltalaisissa liberaalipiireissä 1960- ja -70-luvuilla kehittyneeseen sotilaallista pidättäytymistä ja liennytystä kritisoineeseen pieneen älymystön liikkeeseen, joka sittemmin siirtyi toimimaan Republikaanisen puolueen piiriin.
Uuskonservatiivit ovat halunneet palauttaa absoluuttiset moraaliset kategoriat ulkopolitiikan keskiöön. Ajatuksena on ollut se, että vain aktiivisesti sotilaallista voimaa käyttämällä voidaan torjua diktatuuristen alueellisten suurvaltojen leviäminen. Pragmaattiset kompromissit tällaisten valtioiden kanssa ovat merkki heikkoudesta sekä moraalisesti tuomittavia. Aseidenriisunta, sopimukset ja kompromissit nähdään naiiviutena, joka lopulta antaa hirmuvalloille mahdollisuuden dominoida maailmaa.
Samanlaiset äänenpainot ovat korostuneet viime aikoina myös kotimaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Rautaesirippua ei vaadita pelkästään Venäjän ja lännen välille vaan laajasti lännen ja kaikkien liberaalidemokraattisia periaatteita vastaan toimivien valtioiden välille.
Venäjän hyökkäyssodan lopettaminen neuvottelujen kautta nähdään näissä puheenvuoroissa sekä mahdottomana että itsessään moraalisesti kyseenalaisena pyrkimyksenä. Vain Venäjän täydellinen sotilaallinen tappio nähdään Euroopan turvallisuuden mahdollistavana ratkaisuna ja vain asevaraiset järjestelyt uskottavina demokratian elinmahdollisuudet ja rauhan takaavina ratkaisuina.
Nato-jäsenyys esitetään uuskonservatiivisessa puhetavassa siis eräänlaisena ulkopoliittisena puhdistautumisriittinä, jossa Suomi irtaantuu suomettumisen henkisestä taakasta ja hylkää vanhan diplomatiaa ja sopimusvaraista turvallisuutta korostaneen ulkopoliittisen linjansa.
Vaikka tämä onkin ainakin poliittisen oikeiston piirissä suosittu tapa mieltää Nato-jäsenyyden merkitys, voidaan jäsenyys kehystää myös toisella tavalla. Se voidaan yhtä hyvin nähdä myös Suomen pitkäaikaisen ulkopoliittisen linjan reaktiona muuttuneisiin olosuhteisiin. Nato-jäsenyyden hyväksyminen nykyisissä olosuhteissa ei myöskään tarkoita sitä, että jäsenyyden hakeminen aiemmin olisi ollut järkevää ulkopolitiikkaa.
Sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojannut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja on ollut monessa mielessä menestystarina. Suomen ja Venäjän välillä on vallinnut syvä rauhan tila eikä merkittävää konfliktia ole maiden välillä nähty vuosikymmeniin
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja on ollut monessa mielessä menestystarina.”
Tämän lisäksi sotilaallinen liittoutumattomuus on antanut Suomen ulkopolitiikalle sellaista globaalia uskottavuutta, joka on mahdollistanut Suomen kokoaan suuremman vaikutusvallan käyttämisen, jos näin on haluttu toimia. Tunnetuin esimerkki tästä on Helsingin vuoden 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi, mutta tuoreempiakin esimerkkejä voi löytää runsaasti. Tällaisena voidaan mainita esimerkiksi 2000-luvun alun Helsinki-prosessi, jota voidaan pitää eräänä keskeisenä käännekohtana globalisaation ongelmien ja niihin kehitettyjen ratkaisuehdotusten nousussa valtioiden ja globaalin politiikan asialistalle.
Erityisesti globaalissa etelässä suhtautuminen Yhdysvaltoihin ja Länsi-Eurooppaan onkin historiallisista ja nykyiseen maailmanjärjestelmän epätasa-arvoon liittyvistä syistä usein penseää. Sen sijaan neutraalimpina pidetyillä liittoutumattomilla länsimailla on usein ollut mahdollisuus sellaiseen aloitteellisuuteen, joka ei muuten olisi ollut pienelle eurooppalaiselle valtiolle mahdollista.
On myös väärä tulkinta, että sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikka tai edes sitä edeltänyt puolueettomuuspolitiikka olisivat rakentuneet yksinomaan tai voittopuolisesti hyvien idänsuhteiden vaalimisen varaan. Pikemminkin Suomen ulkopolitiikassa on nähtävissä pitkä läntistä integraatiota vahvistanut linja lähtien 1960- ja -70-lukujen EFTA- ja EEC-sopimuksista lähtien ja huipentuen 1990-luvun EU-jäsenyyteen sekä likeiseen Nato-yhteistyöhön.
Sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikan tavoitteena on voitu nähdä ulkopoliittisen toimintatilan maksimoiminen. Siksi se on edellyttänyt sekä tiivistä länsi-integraatiota että hyviä idänsuhteita ja sotilasliittojen ulkopuolella pysymistä. Minkä tahansa edellä mainitun osatekijän puuttuminen olisi kaventanut Suomen toimintatilaa ja siten ollut itse asiassa liittoutumattomuuspyrkimysten vastainen. Siksi vasemmiston piirissä melko yleinen länsi-integraation vastustaminen liittoutumattomuusargumentilla on ollut aina vähintäänkin ontuvaa.
Juuri tässä kokonaisuudessa on ollut myös julkisuudessa usein väärinymmärretyn ja pilkan kohteenakin olleen Nato-optiopolitiikan merkitys. Pidättäytyminen lopullisesta sotilaallisesta liittoutumisesta on mahdollistanut erityisen rauhanomaiset suhteet Venäjän kanssa sekä tuonut uskottavuutta myös yhteistyöhön monien globaalin etelän valtioiden kanssa. Samaan aikaan tausta EU-jäsenenä on vahvistanut Suomen turvallisuuspoliittista asemaa, ja varsinainen Nato-optio on taas toiminut kiristysruuvina, joka on voitu tuoda hienovaraisesti esiin, jos Suomen ja Venäjän välille on kehkeytynyt turvallisuuspoliittisia ongelmia.
Kun näiden tekijöiden päälle lisätään vielä se, että Suomi on huolehtinut hyvin kansallisesta puolustuskyvystään, voidaan hahmottaa Suomen viime vuosikymmenten ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja. Tämä linja ei ole missään vaiheessa nojannut naiiviin tai yltiöpositiiviseen käsitykseen Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä eikä se ole liioin ilmentänyt demokratian perusperiaatteiden laiminlyöntiä.
Suomessa ei ole myöskään ainakaan kymmeniin vuosiin vallinnut mitään henkistä rappiotilaa, josta Nato-jäsenyyden kautta pitäisi vapautua. Suomi on ollut lähes kaikilla mittareilla poikkeuksellisen toimiva demokratia, jossa myös lehdistönvapaus ja oikeusvaltioperiaatteet ovat toteutuneet erittäin hyvin.
Nato-jäsenyyden esittäminen ratkaisuna pitkäaikaisiin ulkopolitiikan virheisiin saati sen näkeminen kansakunnan henkisen ylevöitymisen moottorina on toisin sanoen rationaalisesti tarkasteltuna vähintäänkin perusteetonta. Nato-jäsenyys on pikemminkin mahdollista – ja mielestäni myös syytä – ymmärtää Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen peruslinjan mukaisena loogisena reaktiona muuttuneisiin olosuhteisiin.
Tällaisessa katsannossa Suomen Nato-jäsenyydelle voidaan nähdä kaksi keskeistä perustetta. Ensinnäkin Euroopan ja Yhdysvaltojen reaktio Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainaa vastaan on ollut hyvin yhtenäinen. Vaikka eurooppalaiset valtiot ja Yhdysvallat ovat pysytelleet konfliktin eskalaation hillitsemiseksi varsinaisten sotatoimien ulkopuolella, ovat ne aseistaneet ja muilla keinoilla tukeneet Ukrainaa massiivisesti.
Suomella ei ole ollut mitään todellisia mahdollisuuksia olla osallistumatta kansainvälisen aseavun antamiseen Ukrainalle. Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikka ei ole nojannut ainoastaan hyvien keskinäisten Venäjä-suhteiden varaan, vaan sen toisena puolena on myös ollut asteittainen integroituminen länteen. Tämä on toiminut takuuna mahdollisia tulevaisuuden konfliktitilanteita varten. Näin Suomi on varmistanut, että pahimmissakin skenaarioissa myös se saisi apua kumppanimailta.
Pidättäytyminen aseellisen avun antamisesta olisi rikkonut tämän linjan toista peruspyrkimystä. Jos Suomi ei ole valmis auttamaan toista eurooppalaista valtiota edes massiivisen invaasion tilanteessa, on syytä kysyä, miksi meidän pitäisi odottaa saavamme apua sotilaallisessa kriisitilanteessa. Näin ollen sen lisäksi, että Ukrainan aseistamiselle on vahvoja moraalisia perusteita, on se ollut myös kansallisen turvallisuuspolitiikan näkökulmasta lähes välttämätöntä.
Kun Suomi on nyt sitten päätynyt tukemaan aseellisesti Ukrainan puolustustaistelua, on seurauksena ollut sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikan perustan rapautuminen. Tosiasia on, että Suomi antaa Ukrainalle aseistusta, jota hyödynnetään Venäjän joukkojen vastaisessa sotilaallisessa toiminnassa. Tämän sinänsä hyvin perustellun ratkaisun jälkeen sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole tuottanut enää Suomelle aiemman kaltaista turvallisuuspoliittista lisäarvoa. Suomi on nyt osallistunut Venäjän turvallisuuspäämäärien vastaiseen läntiseen koalitioon täysimääräisesti, joten Venäjän näkökulmasta katsottuna Suomen ja Nato-maiden välinen laadullinen eroavaisuus on nyt viimein lopullisesti hävinnyt.
Tällaisessa tilanteessa Suomi menettää ainakin osittain sotilaallisesta liittoutumattomuudesta saatavat turvallisuushyödyt, mutta samalla saa monet niistä haitoista, joita tosiasiallinen liittoutuneisuus tuottaa. Suomen ja Ruotsin liittoutumispäätöksen on myös vaikea nähdä itsessään olennaisesti lisäävän Venäjän ja Naton välisiä jännitteitä, koska maat ovat jo EU:n jäseniä ja tehneet pitkään likeistä Nato-yhteistyötä. Näin ollen laajemmassa tarkastelussa Euroopan turvallisuusasetelmassa ei tapahdu varsinaista mullistusta.
Toinen keskeinen pragmaattinen peruste jäsenyyshakemukselle liittyy Nato-optioon. Juuri mahdollisuus käyttää Nato-optiota strategisena pelotteena on tukenut Suomen liittoutumattomuuspolitiikkaa ja kompensoinut siihen mahdollisesti sisältyneitä turvallisuusvajeita. Nato-optio toimii kuitenkin vain, jos sitä pidetään myös Venäjän silmissä uskottavana.
Jos Suomi ei jättäisi jäsenhakemusta edes tilanteessa, jossa toiseen eurooppalaiseen valtioon kohdistetaan invaasio ja pyritään vaihtamaan maan vapailla vaaleilla valittu johto, niin voidaan kysyä, onko koko optio ollut vain bluffia. Omaan maahan kohdistetun hyökkäyksen tapahtuessa jäsenhakemus kun olisi liian myöhäinen.
Näin ollen Suomi olisi joutunut jatkamaan liittoutumattomuuspolitiikkaansa ilman ainakaan todellista Nato-optiota, jos jäsenhakemusta ei olisi nyt jätetty. Tämä olisi tehnyt liittoutumattomuuspolitiikasta turvallisuuspoliittisesti entistä huterampaa ja vähentänyt Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa aiempaan verrattuna.
Käytännössä Venäjän aloittama sota johti tilanteeseen, jossa aiemman kaltainen liittoutumattomuuspolitiikka ei siis enää ollut mahdollista. Suomen oli valittava joko peruuttaminen sellaiseen liittoutumattomuuden muotoon, jossa läntinen tuki ja siihen vetoaminen ei olisi enää yhtä uskottavaa, tai sitten luovuttava koko sotilaallisen liittoutumattomuuden pyrkimyksestä.
Sotilaallinen liittoutumattomuus ilman Nato-optiota tai ilman aseavun antamista Ukrainaan olisi tuottanut aiempaa riskipitoisemman liittoutumattomuuspolitiikan muodon. Tällaisen valinnan tekeminen etenkin tilanteessa, jossa sotilaallisen liittoutumattomuuden kannatus oli tippunut lähes marginaaliseksi, olisi ollut vaikeasti perusteltavissa mille tahansa hallitukselle.
Suomella ei ole mitään syytä hävetä sotilaallisen liittoutumattomuuden varaan rakentunutta aiempaa ulkopoliittista linjaansa. Nato-jäsenyyden hakemiselle ei aiemmin ollut tarvetta, vaan sotilaallisen liittoutumattomuuden linja tuotti Suomelle huomattavia hyötyjä. Nämä hyödyt ovat valitettavasti olennaisilta osin hävinneet Venäjän aloittaman hyökkäyssodan myötä.
Näin ollen Suomen Nato-jäsenyyshakemuksen hyväksyminen ja perusteltuna pitäminen ei edellytä uuskonservatiivisen kertomuksen hyväksymistä. On päinvastoin ensiarvoisen tärkeää, että Suomi voi Nato-jäsenenäkin pitää edelleen kiinni aiempaa ulkopoliittisista linjaa määritelleistä periaatteellisista reunaehdoista niin pitkälle kuin tarve vaatii.
Se, että Nato-jäsenyydelle voidaan antaa kilpailevia merkityssisältöjä, kertoo jo itsessään Suomen ulkopoliittisen konsensuksen päättymisestä ainakin aiemmassa muodossa. Samalla uusi ulkopoliittinen keskustelu on tuonut esiin myös sen, kuinka ohutta aiempi ulkopoliittinen keskustelu on ollut ja kuinka hatara käsitys joillakin päätöksentekijöilläkin on ollut kansainvälisiä suhteita yleisesti ohjaavista periaatteista tai näitä valottavista klassisista teoreettisista näkökulmista.
Erityisesti koko kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perustana monesti pidetty poliittisen realismin teoria vaikuttaa vieraalta monille nykykeskustelijoille, vaikka Suomen perinteisen ulkopoliittisen linjan opit ovat olleet vähintäänkin sopusoinnussa realismin kanssa, elleivät jopa jossain määrin siitä johdettuja.
Karkeasti yksinkertaistettuna poliittisella realismilla tarkoitetaan näkökulmaa, jonka mukaan valtioiden toimintaa ohjaavat viime kädessä niiden omat kansalliset intressit ja ennen kaikkea turvallisuuteen sekä valtiollisen olemassaolon jatkuvuuteen liittyvät näkökohdat. Realismia saatetaan pitää kyynisenä näkökulmana, mutta etenkin suuren mittaluokan kansainväliset konfliktit ovat usein osoittaneet sen merkityksen sekä selitysvoiman.
Etenkin Suomen kaltaiselle pienelle suurvallan vieressä sijaitsevalle valtiolle on haitallista, jos poliittisen realismin opit sivuutetaan kokonaan. Vaarana onkin, että viimeaikainen ylikuumentunut ja naiivin idealisoitu Nato-keskustelu on viemässä Suomen ilmapiiriä juuri tällaiseen suuntaan.
Tämä kävi hyvin ilmi keskustelussa, joka alkoi entisen pitkäaikaisen ulkoministerin Erkki Tuomiojan käynnistettyä keskustelun Ruotsin kanssa tehtävän sotilaallisen yhteistyön voimistamisesta vaihtoehtona Nato-jäsenyydelle tai vähintäänkin sen täydennyksenä. Tuomiojaa sätittiin useissa puheenvuoroissa: joko hänen arvioitiin vuotaneen salaisia papereita tai sitten viisasteltiin, ettei hän ymmärtänyt, kuinka Ruotsi ei tarjoa samanlaista sotilaallista turvaa kuin Nato-maat.
Lähes kaikilta äänekkäiltä keskustelijoilta tuntui kuitenkin jääneen ymmärtämättä koko Tuomiojan puheenvuoron tärkein sisältö. Poliittisen realismin näkökulmasta kaikkein varmimpia alliansseja syntyy sellaisten maiden välille, joiden geopoliittinen asema on siinä määrin samanlainen, että vaihtelevista poliittisista suhdanteista huolimatta ne on jo maantieteellisesti sidottu samoihin turvallisuushaasteisiin. Naton kaltaiset organisaatiot ovat taas vahvemmin ideologisia rakennelmia, joiden on määriteltävä itselleen olemassaolonsa syy aina maailmanpoliittisten asetelmien ja olosuhteiden muuttuessa.
Toisin sanoen Ruotsi ja Suomi on geopoliittisesti sidottu samoihin potentiaalisiin uhkiin, mutta Yhdysvaltojen sitoutuminen Natoon on paljon abstraktimpaa ja poliittisempaa luonteeltaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Nato-jäsenyys tarjoaisi Suomelle turvaa, vaan ainoastaan sitä, että kaiken uhon ja innon keskellä on vaarallista, jos julkisessa keskustelussa unohdetaan liiaksi geopoliittiset realiteetit.
Nato-jäsenyys olisikin mielekkäintä mieltää pragmaattiseksi valinnaksi, johon vallitsevan tilanteen traagisuus Suomen ajoi. Sitä ei pitäisi nähdä kaiken kattavana ulkopolitiikan peruslinjana vaan ainoastaan sen yhtenä osatekijänä, johon myös liittyy omat epävarmuutensa.
Toisena viimeaikaisen keskustelun ongelmallisena piirteenä voidaan pitää yleistä asevaraisen turvallisuuden korostumista julkisessa keskustelussa. Euroopan turvallisuus ei voi rakentua vain tai edes ensisijaisesti sotilaallisiin järjestelyihin. Ennemmin tai myöhemmin asevaraiset turvallisuusjärjestelyt voivat päättyä tuhoisaan eskalaation kierteeseen.
Liian sotilaskeskeisessä ajattelussa autoritaarisuutta ja aggressiivista ulkopolitiikkaa eri maissa ruokkivat yhteiskunnalliset rakenteet jäävät vaille huomiota. Esimerkiksi Venäjällä 1990-luvulla monien länsimaiden ja IMF:n suosittelema uusliberaali šokkidoktriinipolitiikka loi otollista katkeruuden maaperää uuden nationalismin ja autoritaarisuuden nousulle.
”Meillä ei yksinkertaisesti ole aikaa odotella poliittisia mullistuksia kaikkialla maailmassa.”
Toisaalta esimerkiksi ilmastonmuutoksen, luontokadon ja pandemioiden kaltaisten globaalien ongelmien torjumisessa ei voida viivytellä. Näiden ilmiöiden ratkaisemiseksi on voitava tehdä yhteistyötä myös autoritaaristen valtioiden kanssa – niin ikävältä kuin se voikin kuulostaa. Meillä ei yksinkertaisesti ole aikaa odotella poliittisia mullistuksia kaikkialla maailmassa, vaan on myös realismia ymmärtää liian jyrkän blokkiutumispolitiikan vaarat.
Naton jäsenmaiden ulkopoliittisten traditioiden kirjo on laaja. Suomella ei ole mitään syytä luopua oman ulkopolitiikkansa monista perustekijöistä myöskään tulevana Naton jäsenenä. Nato-jäsenyyttä yritetään myydä moraalipoliittisena maanjäristyksenä, mutta on järkevämpää mieltää se jälleen yhtenä pienen valtion sopeutumispäätöksenä maailmanpoliittisten muutosten keskellä.
Tekstissä esitetyt näkemykset edustavat pelkästään kirjoittajan omia mielipiteitä.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori
uutiskirje 
