Vasemmistoliiton ehdotus niin sanotuksi miljonääriveroksi, 0,5 prosentin varallisuusvero miljoona euroa ja sitä suuremmille varallisuuksille, on odotetusti saanut osakseen varsinaisen kritiikkimyrskyn poliittisen oikeiston puolelta. Näin siitä huolimatta, että vero tuottaisi eduskunnan tietopalvelun laskelmien mukaan noin puolen miljardin verotulot valtiolle – jonka talouden tasapainottamisesta oikeisto muuten kyllä jaksaa pitää meteliä. Merkillistä kyllä, oikeisto on myös onnistunut omimaan keskustelun miljonääriverosta siitä huolimatta, että sen argumentointi perustuu enemmänkin markkinafundamentalistiseen fiktioon kuin koviin faktoihin.
Oikeiston ehkä yleisin argumentti kritiikissä miljonääriveroa kohtaan on se, että se tulee johtamaan pääomapakoon ja entistä laajempaan verosuunnitteluun, minkä seurauksena valtion verotulot saattavat pikemminkin vähentyä kuin kasvaa. Vaikka niin pääoman pakeneminen ulkomaille kuin verosuunnittelun lisääntyminen ovat vapaiden kansainvälisten pääomaliikkeiden maailmassa aivan todellisia riskejä, oikeiston maalailemat kauhuskenaariot ovat kuitenkin räikeän liioiteltuja. Ehdotettu miljonäärivero olisi nimittäin toteutuessaan selvästi lievempi kuin vanha, vuonna 2006 poistettu varallisuusvero, jossa veroaste oli 0,8 prosenttia 250 000 euron arvon ylittävälle varallisuudelle. Ja vaikka oikeisto näyttää sen unohtaneen, Suomen rikkailla oli jo ennen vuotta 2006 aivan samat mahdollisuudet kuin tänä päivänä niin verosuunnitteluun kuin pääomien siirtämiseen ulkomaille.
Pääomatuloverotuksen kehitys täällä Suomessa antaa myös jonkinlaista osviittaa siitä, kuinka paljon pääomapakoa ja verosuunnittelua kannattaa pelätä miljonääriveron toteutuessa. Kun pääomatuloveroa nykyisessä muodossaan alettiin periä vuonna 1993, osinkotulot olivat käytännössä verovapaita saajille, jotka pystyivät lukemaan verotuksessa hyväkseen osinkoa maksavien yritysten voitoistaan jo maksamat verot. Sen jälkeen pääomatulojen verotusta on asteittain kiristetty niin, että se on tänä päivänä 30 prosenttia 30 000 euroon saakka, ja 30 000 euroa ylittävistä pääomatuloista 34 prosenttia. Jos näinkin tuntuva pääomatulojen verotuksen kiristyminen ei ole aiheuttanut sen suurempaa pääomapakoa, on äärimmäisen epätodennäköistä, että 0,5 prosentin varallisuusvero saisi meidän miljonäärimme siirtämään joukolla varallisuutensa johonkin edullisemman verotuksen maahan. Verosuunnittelua on toki esiintynyt, ja tulee varmasti esiintymään edelleen, mutta senkään merkittävä lisääntyminen ei vaikuta kovin todennäköiseltä miljonääriveron varsin maltillisen veroasteen huomioon ottaen.
Oikeiston kritiikissä miljonääriveroa kohtaan on viime kädessä kyse vain ja ainoastaan ideologiasta.
Toinen suosittu argumentti on se, että Suomen rikkaat maksavat jo niin paljon veroa, ettei heidän verotaakkaansa missään nimessä saa enää lisätä. Tämä argumentti pitääkin – ainakin jossain määrin – paikkansa, kun puhutaan niistä hyvätuloisista, joiden tulot koostuvat yksinomaan tai pääasiallisesti ansiotuloista. Mitä lähemmäksi tuloasteikon korkeinta huippua liikutaan, sitä suuremmaksi kasvaa kuitenkin palkkatuloja selvästi kevyemmin verotettujen pääomatulojen osuus kokonaistuloista. Vuonna 2019 ilmestyneessä kirjassaan Huipputuloiset: Suomen rikkain promille, Anu Kantola ja Hanna Kuusela toteavat, että maamme rikkain promille maksaa tuloistaan veroa keskimäärin hieman yli 30 prosenttia – siis suunnilleen saman verran kuin keskituloinen palkansaaja.
Läheskään kaikki, jotka joutuisivat maksamaan miljonääriveroa eivät tietenkään kuulu tähän superrikkaiden kastiin, mutta heidänkin nauttimansa, suhteellisen kevyesti verotetut pääomatulot ovat silti useimmissa tapauksissa varsin varteenotettavia tavallisen keskivertopalkansaajan näkökulmasta. Tässä yhteydessä on myös syytä muistaa, ettei pääomatuloista makseta lainkaan kunnallisveroa, eivätkä pääomatulojen saajat ole näin ollen lainkaan osallistuneet kuntiemme tuottamien, lukuisten ja tärkeiden hyvinvointipalvelujen rahoittamiseen. Nyt, kun sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoitus on soteuudistuksen myötä siirtynyt valtiolle, on siis oikeudenmukaisuusnäkökulmastakin perusteltua kerätä hieman lisää veroja niiltä, joilla on varallisuutta ja varallisuuden tuottamia pääomatuloja.
Oikeiston verofiktiokokoelmasta löytyy vielä kolmaskin argumentti, jonka mukaan Suomi ei voi mitenkään paikata valtiontalouden alijäämää pelkästään veronkorotuksilla. Ja koska alijäämää ei pysty kokonaisuudessaan paikkaamaan veroja korottamalla, niin sitten on oikeiston mielestä parempi, ettei veroja koroteta lainkaan. Sen sijaan alijäämän paikkaaminen yksinomaan julkisia menoja leikkaamalla ei näytä tuottavan oikeistolle minkäänlaisia ongelmia, vaikka esimerkiksi suuressa osassa julkista terveydenhuoltoamme liikutaan jatkuvan henkilöstöpulan ja alimiehityksen takia jo nyt aivan kantokyvyn äärirajoilla. Tämä ei sinänsä ole yllättävää ottaen huomioon, ettei oikeisto koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta ”ylisuuren” julkisen sektorin supistamiseksi.
Paitsi että tämä kolmas argumentti on avoimen ideologinen, se on myös faktapohjaltaan varsin kyseenalainen. Valtion tämänhetkinen, noin seitsemän miljardin euron alijäämä olisi nimittäin kuitattavissa kokonaisveroasteen noin kolmen prosenttiyksikön korotuksella. Senkin jälkeen kokonaisveroasteemme olisi edelleenkin alhaisempi kuin Tanskassa ja Ranskassa – ja myös alhaisempi, kuin mitä se oli täällä Suomessa vuosituhannen vaihteen paikkeilla, jolloin maamme taloudella meni kuitenkin lähes kaikilla mittareilla mitattuna varsin hyvin.
Oikeiston kritiikissä miljonääriveroa kohtaan on siis viime kädessä kyse vain ja ainoastaan ideologiasta. Totuus on kuitenkin se, että suomalaisten suurelle enemmistölle niin tärkeää hyvinvointiyhteiskuntaamme ei ole mahdollista ylläpitää ilman suhteellisen korkeaa verotusta. Ja tämän tietää kyllä poliittinen oikeistokin, vaikka se ei ääneen kehtaa sitä sanoa.
Kirjoittaja on taloustieteilijä, vapaa talouskolumnisti ja tietokirjailija.
lehti 