”Tämä on uuden ajan työväenmusiikkia” on hihkaisu, jota kuulee toisinaan vasemmistolaisten toimijoiden suusta. Sillä pyritään vakuuttamaan kuulija siitä, että muinainen käsite “työväenkulttuuri” on edelleen voimissaan. Valkeakoskella on tätä varten pyhitetyt musiikkijuhlat, vappuna nokkelat toimittajat antavat aiheesta esimerkkejä ja joskus yksittäinen artisti voikin tehdä kunniaa perinteelle.
Vasemmiston keskuudessa pyritään jopa väkisin löytämään uusia artisteja tai vähintään tulokulmia, jotta voitaisiin puhua vielä jostakin omasta kulttuurista. Tässä on pohjimmiltaan kyse epätoivoisesta pyrkimyksestä säilyttää sirpaloituvassa maailmassa niitä pieniä säleitä, joiden varaan voisi vielä rakentaa voimakkaan vasemmistolaisen identiteetin.
Lahoava merkitys
On syytä tarkastella, mitä työväenkulttuuri ylipäänsä edes tarkoittaa. Kelpaako se ollenkaan identiteetin rakennuspalikoiksi tämän päivän Suomessa?
Työväenkulttuuri syntyi aikana, jolloin työväestöllä ei ollut asiaa ns. kansallisen kulttuurielämän piiriin. Galleriat, konserttisalit ja kirjalliset piirit olivat tavalliselle kansalle vierasta ajanvietettä. Tämä vastakkainasettelu loi tarpeen tehdä jotain omaehtoisesti.
Kyse oli laajemmasta ilmiöstä, jolloin oli täysin mahdollista elää ja kuolla pelkästään työväenliikkeen johtamien toimintojen piirissä. Vanhemmat tapasivat työväentalon tansseissa, tehtaan piipun alla vartuttiin ja lopulta Elanto tarjosi myös hautauspalvelut.
Tällainen elämänkaari on nykyisin todellinen poikkeus kaikista normeista. Voisi sanoa, että ainut jäljellä oleva tällaisen kaiken kattavan kulttuurin pilari on S-Ryhmä, joka tarjoaa palveluja ruuasta tankkaukseen ja ravintoloista hotelleihin. Kuitenkaan harva vasemmistolainen pitää nykyään hyvänä elämänä sitä, joka tapahtuu pelkästään S-Ryhmän hellässä huomassa.
Työväenliikkeen toimintoja ei hyödynnettykään työväen toimesta aina pelkästä aatteen palosta tai uskosta niiden paremmuuteen, vaan siksi, että vaihtoehtoa ei ollut. Valkoinen, porvarillinen Suomi ei hyväksynyt työväenkirjailijoita kaanoniinsa ja työväenurheilijoita kilpailuihinsa. Juuri siksi työväenkulttuuri asettui vastakulttuuriksi verrattuna porvarilliseksi miellettyyn korkeakulttuuriin.
Miten tähän on tultu?
Nykyään asia on toisin. Vaikka korkeaksi mielletty kulttuuri saakin huomattavia avustuksia ja sillä on edelleen kanonisaatio turvanaan, on se käyttötarpeensa osalta kutistunut lähes alakulttuuriksi. Porvari ei brassaile tänä päivänä oopperalipuilla, vaan ottaa rennon selfien juhannusfestareilla havaijipaita päällä. Kättä koristava kuohuviinilasi voi olla jo raskauttava merkki orastavasta elitismistä.
Stereotyyppisestä yläluokan snobbailusta siirryttiin ensin juppimentaliteettiin ja lopulta hipsterielitismiin; sen sijaan, että haluttaisiin juoda mahdollisimman kalliita viinejä, etsitään oluita, bändejä tai elokuvia, joita kukaan muu ei vielä ollut kokeillut.
Kun tämäkin alkoi vaikuttaa liian elitistiseltä, keksittiin tilalle poptimismi. Kaupallista popmusiikkia pyritään uudelleen tulkitsemaan radikaalina taiteena ja Marvel-spektaakkelit nostetaan Fellinin rinnalle elokuvataiteen muotona. Antti Tuisku laulamassa twerkkaamisesta pääoman luomassa ristipaineessa voi toki olla melko lähellä alkuperäisen työväenmusiikin ideoita, mutta duuriin sävelletyssä jumputuksessa ei olla aivan samanlaisen paatoksen äärellä kuin brechtiläisessä musiikkiteatterissa.
Jokainen näistä askeleista on ollut vain osoitus siitä, miten kauas on siirrytty vanhoista ajoista; oopperatietoisuudellaan brassaileva täti on vähintään yhtä vanhentunut stereotyyppi kulttuurielitististä kuin silinterihattuinen Monopoli-mies kapitalistista.
Kenen ehdoilla laulat?
Myös työväenkulttuuri on alakulttuuri. Se on vain vähemmän suosittu alakulttuuri. Työväenkulttuurin asioista ei tee työväenkulttuuria se, että työväki kuluttaisi niitä, mitä se yleensä ei tee. Tähän ei riitä edes se, että nämä teokset kertovat työväestä. Olennaista on ymmärtää, että ne edustavat voimakkaasti vasemmistolaisen ideologian värittämää kulttuuria. Työväenkulttuuri onkin tässä eräänlainen koodisana.
Tietysti vahva ideologisuus sinänsä ei tee kulttuurista mitenkään vääränlaista. Päinvastoin – kulttuuri on aina ollut ideologista. Vasemmistolainenkin voi myöntää, että esimerkiksi Dostojevskin, Tolkienin tai Sibeliuksen teosten suuruutta ei pilannut tekijöiden konservatiivinen ja nationalistinen ideologia, vaan päinvastoin nämä olivat erottamaton osa niiden tenhovoimaa.
Kuitenkin on kysyttävä, onko pääosassa tuotos itse vai ideologian pakkosyöttö. Jos politiikan kärrit asetetaan taiteen hevosen edelle, hyvin usein ei saada aitoa kulttuuria vaan agitpropia, jota tulevat sukupolvet käsittelevät lähinnä koomillisena.
Vanhat virret riippakivenä
Toisaalta työväenkulttuurin nykymääritelmään ei riitä vain ideologisuus, vaan tarvitaan yleensä myös jotain kiinnittymistä fossiloituneeseen historialliseen perintöön. Perinteisesti vanhat työväenlaulut ovat marsseja, alavireisiä kansanlauluja tai kömpelöä jatsihumppaa. Näiden lisäksi voidaan katsoa erilaiset liedlaulut ja selkeästi kuorolle sävelletyt hymnit.
Tarkkaavainen lukija huomaa, että kyse on hyvin vanhakantaisista tavoista esittää musiikkia. Kansanlauluissa käytettiin ennen pelkkää kitaraa pääasiassa siksi, että muita kuin akustisia soittimia ei ollut keksitty; nykyään sellaisessa pitäytyminen kertoo lähinnä siitä, että sekä esittäjä että yleisö ovat nyt selkeästi nostalgisoimassa jo mennyttä aikaa. Uutta yleisöä on vaikea koukuttaa tällaisen materiaalin pariin.
Työväenkulttuurin ollessa elossa työväenlauluja ei pitänytkään välttämättä elossa silkka esteettinen nautinto. Niitä ohjasi usko johonkin. Ne ovat lähempänä rukouksia kuin perinteisesti populaarimusiikilla on tapana. Kirkkojen rukousten on kuitenkin aina katsottu edustavan nimenomaan sitä oppia mihin kirkko uskoo, monet virretkin ovat suoria versiointeja eri Raamatun kohdista. Latinaksi tätä on kutsuttu nimellä lex orandi, lex credendi: se laki, jota rukoilemme, on se, mihin uskomme.
Tästä tulemme siihen faktaan, että työväenlaulujen sisältöön ei kukaan enää usko. Suvivirren veisaamisella on monelle suuri merkitys, mutta työväenlaulujen osalta tilanne on hieman toinen, koska ne kertovat maailmasta, jota ei enää ole. Näiden laulujen laulaja ei todellakaan ole kartanon ovia paukuttava bolsevikki tai ryskätöissä pahasti itsensä loukannut punaorpo.
Lukuisia kertoja näkee, kuinka työväenlauluja veisaavat vasemmistolaiset naureskelevat itsekin vallankumouslaulujen verisille väkivaltaisuuksille; ei siksi, että tämä olisi pilkantekoa vallankumousten uhreja kohtaan, vaan siksi, että veltto ja lihakseton vasemmistohippi tuntuu tajuavan itsekin, miten naurettava ajatus itsestään vallankumouksen tekijänä on.
Vaikka lauluissa ei laulettaisikaan vallankumouksista, ne kuvastavat usein sellaista sisällissodan jälkeistä köyhyyden ja alhon tilannetta, joka ei nykymaailmassa enää suoranaisesti päde. Esko Kulosen kaltaiset tehdastyöläiset ovat työntekijöistä nykyään selkeä vähemmistö, ja monen on vaikea samaistua junassa kulkevaan hiljaiseen, hätäaputöiden pariin pakotettuun siirtotyöläiseen. Tällaista vanhan liiton työväenkulttuuria edustaa nykyisin enää lähinnä sarjakuva B. Virtanen, jossa alistetun työväen harmaa alho tulee näkyviin kaikessa murskaavuudessaan.
Kadonnutta aikaa kuoppaamassa
1960- ja 70-luvuista elää edelleen voimakkaana mielikuva läpeensä politisoituneina ajanjaksoina. Kuitenkin koko rakennelma luhistui muutamassa vuodessa. On väitetty, että jo pelkästään nuorten teatterikorkeakoululaisten anarkistinen Pete Q -näytös olisi tehnyt selvää aiemmin valtaa pitäneestä holmbergilaisesta teatterista. Musiikin puolella murros oli vieläkin selkeämpi: KOM-teatterin kuoro vaihtui hyvin nopeasti Maukka Perusjätkään. Kirjallisuuden puolella politiikka sai vielä rehottaa, mutta perinteisen työläiskirjailijan hahmo alkoi haalistua sen saadessa rinnalleen monipuolisempia äänenpainoja.
Jos tilanne oli tämä, voi hyvinkin kyseenalaistaa tuolloisen hegemonian oikean voimakkuuden. Ei ole liioiteltua sanoa, että työväenkulttuurin murskasivat lopulta työläiset itse.
Jos työväenkulttuuri otetaan annettuna agitaattoreilta, se hylätään lähes järjestään. Jos sillä taas tarkoitetaan kaikkea sitä, mitä oikean maailman työläiset kuluttavat, niin olemme hyvin lähellä saippuasarjoja ja naiivia pop-musiikkia. Olisi siis hyödyllisempää todeta, että työväenkulttuuri on jo kuollut perinne. Tämä ei tarkoita, etteikö poliittisia merkityksiä tai kantaaottavuutta olisi olemassa. Näitä voi aivan vapaasti hyödyntää omassa toiminnassa, mutta kuolleen hevosen piiskaamisesta ei nauti kukaan.
lehti 