Iranin islamilainen tasavalta on saanut aikaan viisi sorrettua sukupolvea, kuusi valtavaa protestiliikettä, ja 43 vuotta taantumuksellista lainsäädäntöä. Luvut köyhyyden, onnellisuuden ja korruption osalta ovat vielä masentavampaa luettavaa.
Islamilaisen hallinnon vallan pyramidi on kerta toisensa jälkeen estänyt taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset uudistukset. Pyramidin huipulla on hengellinen johtaja ajatollah Ali Khamenei, ja hänen allaan armeijan kenraalit, shiialaiset mullat, lojaalit poliitikot ja bisnesmiehet.
Aika ajoin tapahtuvat mielenosoitusten aallot ovat siirtymäriitti iranilaiselle nuorisolle. Viimeisin alkoi Iranin moraalipoliisin murhattua 22-vuotiaan kurdinaisen Mahsa Aminin syyskuussa 2022, koska tämän hijab ei ollut tarpeeksi siveellinen. Murhaa seuranneet protestit ovat ylittäneet luokka- ja alueelliset erot. Turhautuneisuuden ja näköalattomuuden sijaan uusinta kansanliikettä kuvastaa toiveikas visio yhteisestä tulevaisuudesta.
Islamilainen hallinto on vastannut osaamallaan tavalla, eli äärimmäisellä väkivallalla. Lähes 200 ihmistä on kuollut, ja satoja on haavoittunut tai pidätetty. Silti vaikuttaa siltä, että kansanliikettä ei voi tukahduttaa. Mikä on muuttunut?
Islamilaisen hallinnon perusta
Filosofi Michel Foucault kuvasi vuoden 1979 islamilaista vallankumousta postmoderniksi. Hän oletti toiveikkaasti, että ideologiset ryhmittymät, jotka lyöttäytyivät yhteen kaataakseen kolonialistivaltojen tukeman monarkian, rakastaisivat rauhaa myös vallankumouksen jälkeen. Toisin kuin Foucault, iranilaiset eivät yllättyneet, kun iranilaisten markkinavoimien tukemat islamistit käänsivät vallankumouksen väkivaltaiseksi.
Kuten muutkin fasistiset hallinnot, myös Iranin islamilainen tasavalta hyökkäsi ensimmäiseksi vasemmistolaisia organisaatiota vastaan – niitä, jotka olivat perinteisesti puolustaneet vähemmistöjen oikeuksia. 1980-luvulla nykyinen presidentti Ebrahim Raisi oli vastuussa ”vasemmisto-ongelman eliminoinnista”.
Vuosikymmenien saatossa hallinto on hiljentänyt kriittiset äänet ja tarkoituksellisesti syventänyt etnisiä, uskonnollisia ja ideologisia jakolinjoja. Empatia on kadonnut iranilaisesta julkisesta keskustelusta: ilmaisuista kuten ”Ei saa valittaa!” ”Itsepähän äänestitte islamisteja!” “Muslimi-pohjasakkaa”, “petturi-Kurdit” ja “länsimainen portto” on tullut tavanomaisia.
Vuoden 1983 pakollinen hijab-laki oli osa tätä strategiaa ja myönnytys niille muslimeille kautta Lähi-Idän, jotka toivoivat islamilaisen valtion olemassaoloa. Monet iranilaiset muslimit tukivat aloitetta sen varhaisina vuosina, mutta viimeaikaisten tutkimusten mukaan vain 12 prosenttia iranilaisista kannattaa islamilaisen valtion nykyisenkaltaista olomuotoa.
Hallinnon pakkomielle tehdä lainsäädännöstä islamilainen, erityisesti sen suhteen mitä naiset saavat tai eivät saa tehdä, tarkoitti myös ”moraalipoliisin” luomista, jotta absurdien lakien noudattamista voidaan valvoa. Ihmiset vastustivat näitä taantumuksellisia lakeja vallankumouksen ensimmäisistä vuosista alkaen.
Akilleen kantapää
Naiset voivat Iranissa äänestää, työskennellä, ajaa autoa ja toimia esimerkiksi lääkäreinä tai professoreina. He eivät saa olla korkean tason viranhaltijoita tai tuomareita. He eivät saa ”esitellä” naisellisuuttaan, puhua tai kommunikoida vieraiden miesten kanssa julkisilla paikoilla, tai tehdä julkisessa tilassa seksuaalissävytteisesti tulkittavissa olevia asioita kuten laulaa tai kulkea ilman hijabia. Tätä koodistoa määrittelee eri ajatollahien mielipiteiden mukaan määritelty islamilainen laki.
Vuosien varrella hallintoa ovat koetelleet uudet ja ulkoiset ongelmat sodasta talouspakotteisiin, ja kaikkien lakien toteutumista ei ole valvottu. Pikkuhiljaa naiset ovat alkaneet käyttää hijabia ”epäsiveellisesti” hiukset otsalla näkyen, käydä kahviloissa, ja käyttää julkista tilaa. Vielä 1980- ja 1990-luvulla tällainen oli ennenkuulumatonta.
Julkista tilaa ei Iranissa kuitenkaan juuri ole, sillä hallinnon strategiaa on estää ihmisten vapaa kommunikaatio tekemällä yleisistä paikoista turvattomia. Iranilaiset eivät juurikaan rentoudu kahviloissa, puistoissa, kirjakaupoissa tai ostoskeskuksissa, sillä poliisit häiriköivät ja vakoilevat ihmisiä säännöllisesti.
Naimattomat naiset eivät saa asua yksin. Naiset tarvitsevat aviomieheltään tai isältään luvan työskentelyyn, opiskeluun, tai muihin kaupunkeihin tai maihin matkustamiseen.
Kaikki iranilaiset naiset iästä, poliittisesta suuntautumisesta tai varallisuudesta piittaamatta joutuvat noudattamaan näitä lakeja. Myös musliminaiset jotka käyttävät hijabia vapaaehtoisesti ja uskovat islamilaiseen valtioon kyseenalaistavat taantumukselliset lait. Esimerkiksi Faezeh Hashemi, kansanedustaja ja entisen presidentin Rafsanjanin tytär, on ollut osa hijab-lakia vastustavaa liikettä. Hänet pidätettiin syyskuun lopussa viimeisimpien mielenosoitusten aikana.
Naimattomat naiset eivät saa asua yksin. Naiset tarvitsevat aviomieheltään tai isältään luvan työskentelyyn, opiskeluun, tai muihin kaupunkeihin tai maihin matkustamiseen. Näin naisista on tehty riippuvaisia heidän miespuolisista perheenjäsenistään. Jos perheen tytär tahtookin muuttaa vaikka Teheranista Shiraziin opiskelemaan yliopistoon, niin koko perheen täytyy ryhtyä toimiin, jotta se onnistuu.
Tällä totaalisella kontrollilla islamilainen hallinto on luonut oman Akilleen kantapäänsä. Vaikka se on väkivaltaisesti hiljentänyt kriittiset yksilöt ja yhteisöt, on se 80 miljoonan ihmisen maassa samalla luonut tilanteen, jossa kysymys naisten oikeuksista kuuluu kaikille.
Intersektionaalinen protestiliike
Vaikka kansanliike alkoi nopeasti, ei sen laajassa solidaarisuudessa tai intersektionaalisudessa ei ollut mitään yllättävää, sillä hallinto on varmistanut sen että naisten oikeudet ovat kaikkien kysymys.
Aiemmat protestiliikkeet ovat perustuneet ideologiaan, luokka- tai alueellisin eroihin. Vuosien 1979–1982 protestiaalto kritisoi Islamilaisen tasavallan perustamista, 1999 sosiaalipoliittisia uudistuksia, vuoden 2009 vihreä vallankumous taas vaalivilppiä, 2017 taas työväenluokan sortoa, ja vuosien 2019 ja 2020 protestit kritisoivat köyhyyttä.
Mahsa Aminin murhasta nousseen kansanliikkeen iskulause ”nainen, elämä, vapaus” yhdistää yhteiskunnan. Ammattiliitot, oppilaskunnat, ihmisoikeusaktivistit, asianajajat, ja jopa useat mullat ja hallinnon aiempi eliitti ovat vannoneet solidaarisuutta protestien kanssa. Vallankumouskaartin ylipäällikkö Hossein Salami, jonka vastuulle kansanliikkeen hiljentäminen on annettu, on kutsunut sitä ”aiempien protestien yhdistelmäksi.” Useat uudet iskulauseet kuten ”mies, toimeentulo, yhteiskunta”, ”kuolema diktaattorille”; ”kunniallinen elämä” kaikuvat yli 80 kaupungin kaduilla useilla eri kielillä, joita Iranissa asuvat lukuisat vähemmistöt puhuvat.
Kansanliike on myös suora jatkumo jo kahdeksatta vuotta jatkuneelle kampanjalle vapauttaa naiset hijab-laista. Muun muassa ”Valkoiset Keskiviikot” (Chahar Shanbehaye Sefid) ja ”Salavihkainen vapauteni” (Azadihaye Yavashaki) somekampanjoissa naiset ovat jakaneet sosiaaliseen mediaan kuvia itsestään julkisilla paikoilla ilman huivia.
Koska sosiaalinen media on ainoa julkinen tila Iranissa, ovat nämä somekampanjat olleet julkinen kapina hijab-lakia vastaan. Kapina huipentui tammikuussa 2018, kun ”Enghelab-tien tyttönä” tunnetuksi tullut rohkea 2-vuotiaan lapsen äiti Vida Movahed nousi jalustalle Teheranin kiireisimmän tien ruuhkan keskellä, otti valkoisen huivin pois päästään, ja heilutti sitä ohikulkijoilla. Lukemattomat naiset seurasivat hänen esimerkkiään. Movahed pidätettiin.
Muutoksen kipinä?
Vaikka aiemmat protestiliikkeet eivät ole saaneet aikaan poliittisia tai lainsäädännön muutoksia, ne ovat kuitenkin tuottaneet tuloksia. Islamilainen hallinto on luovuttanut ja lakannut valvomasta monien lakien toteutumista. Toisin sanoen, lainsäädäntö ei muutu, mutta yhteiskunta muuttuu.
Aminin murhaa seurannut kansanliike on osa tätä pitkää prosessia. Se näyttää kykenevän saavuttamaan tavoitteensa, eli normalisoimaan yhteiskunnan, jossa naiset eivät käytä hijabia julkisissa tiloissa. Jotkut naiset ovat jo alkaneet elämään elämäänsä ilman hijabia myös fyysisessä julkisessa tilassa sosiaalisen medin ulkopuolella – aivan kuin inhottua lakia ei enää olisi olemassakaan.
Kaksi naista syö aamiaista kahvilassa Teheranissa, 28.9.2022. Tekstissä kerrotaan Twitterin käyttäjän sisaren joutuneen pidätetyksi ja toimitetuksi vankilaan tämän lähetettyä kyseisen kuvan sosiaaliseen mediaan.
دیروز پس از انتشار عکس فوق نهادهای امنیتی با خواهرم -دنیا راد- تماس گرفتندو او را برای ادای پارهای توضیحات احضار کردند. امروز و پس از مراجعه دنیا به محل تعیین شده، او را دستگیر کردند. پس از چند ساعت بی خبری دنیا طی تماس کوتاهی با من گفت که به بند۲۰۹زندان اوین انتقال دادهشدهاست pic.twitter.com/R4WamDkH1V
— Dina Rad (@DinaRad86) September 29, 2022
Hallinto on kuitenkin vastannut protesteihin väkivallalla, ja tyypilliseen tapaansa väittää mielenosoitusten olevan länsimaiden junailemia. Tämä saman vastauksen toisteleminen kaikkiin protesteihin vuosikymmenestä toiseen voi kuitenkin osoittautua hallinnolle eksistentiaaliseksi ongelmaksi. Lisäksi pakollisesta hijabista on vuosikymmenien saatossa tehty niin määrittelevä tekijä, että siitä virallisesti luopuminen voi olla vaikeaa erityisesti nyt, kun protestit ovat yhdistyneet koko hallintoa kritisoivaksi liikkeeksi.
Samaan aikaan hallinnon vastaus kansanliikkeeseen on ollut myös verrattain hidas ja hämmentynyt. Joidenkin spekulaatioiden mukaan hallinto yrittää näyttää muutoksen kasvoja länsimaille ydinneuvotteluiden aikana. Jos ydinsopimus saataisiin aikaan, se ratkaisisi pahimman taloudellisen kriisin vuosikymmeniin, ja oikeuttaisi hallinnon olemassaolon samalla kun toisi länsimaisia sijoittajia maahan. Toiset taas spekuloivat 83-vuotiaan ajatollah Ali Khamenein olevan sairas. Hän ei ole tavanomaiseen tapaansa pitänyt tulenkatkuisia puheita ja käskenyt kenraalejaan huolehtimaan mielenosoittajat pois päiväjärjestyksestä.
Pyramidin huippu on siis ollut vaiti, ja toisin kuin edellisissä protesteissa, armeijaa ei ole lähetetty murskaamaan kansanliikettä kertaheitolla. Mielenosoittajat kohtaavat kaduilla lähinnä poliisin, tiedustelupalvelun ja Islamilaisen puolisotilaallisen Basij-nuorisojoukot, jotka eivät massamurhaa yhtä helposti kuin armeija.
Ilmassa on vihdoin enemmän toivoa kuin epätoivoa.
Kääntänyt Annastiina Kallius
uutiskirje 
