Julkinen keskustelu esittää ammattiyhdistysliikkeen usein öykkärinä, joka vaarantaa kansallisen kilpailukyvyn ripustautumalla jäsentensä lyhytnäköisiin etuihin. Saman kritiikin voisi kuitenkin kohdistaa työnantajapuoleen.
Työn, luokan ja sukupuolen kysymyksiä tutkiva Katariina Mäkinen Tampereen yliopistosta katsoo vaikutusta olevan sillä, miten koko yhteiskunnallinen keskustelu on kehystetty: millainen järkeily on omaksuttua ja hyväksyttyä.
Mäkinen ottaa esille ekonomismin käsitteen. Sillä kuvataan ajattelua, jonka piirissä taloutta pidetään epäpoliittisena ja sen vuoksi neutraalina.
– Työnantajapuoli pystyy argumentoimaan keskustelussa valmiiksi oman alansa kehyksessä. Ekonomismin läpilyönnistä on tutkimustakin.
Näin ei ole aina ollut. Mäkisen mukaan vaikkapa perhevapaat ovat alkaneet määrittyä ekonomismin kehyksessä vasta 2010-luvulla. Keskustelu lähtee suoraan kilpailukyvystä ja työllisyysasteesta, ei esimerkiksi lasten hyvinvoinnista. Tasa-arvopolitiikkakin on ekonomistunut.
– Tapahtuiko käänne sitten Juha Sipilän hallituksen aikaan, mutta yksi asia, mikä siihen liittyy, on, että ekonomistit pääsevät kommentoimaan poliittista keskustelua yleisesti. Heidän asiantuntijuutensa on laajentunut oman alan ulkopuolelle.
”Feministiset tutkijat ovat kyseenalaistaneet sen, mitä talous on.”
Siksi sen sijaan, että hoito- ja hoivatyön nähtäisiin kannattelevan koko yhteiskuntaa, hoitajien palkankorotusten manataan romahduttavan kilpailukyvyn ja julkisen talouden.
– Terveydenhuoltomme on romahtamassa. Meillä on monta päällekkäistä kriisiä, joita ei pystytä ratkomaan vain kilpailukykyä pönkittämällä.
Vaihtoehdottomuuden pitkät jäähyväiset
Mäkinen sanoo useiden tahojen tekevän ”valtavasti töitä”, jotta kehys vaihtuisi ja asioista olisi mahdollista puhua muullakin kuin taloudellisen vaihtoehdottomuuden kielellä.
– Monet feministiset tutkijat ovat pyrkineet todella voimakkaasti tuomaan hoivan kysymyksiä talouskeskusteluun ja kyseenalaistamaan sen, mitä talous on. Että voisiko se olla jotain muutakin kuin vientiteollisuus, kilpailukyky ja se, miten halvimmalla saadaan työvoimaa.
Mäkisen mukaan on kiinnostavaa, mikä julkisessa keskustelussa määritellään edistykselliseksi ja mikä taantumukselliseksi.
– Ekonomismin katse tulevaisuuteen on katse jonnekin, mitä ei koskaan tule olemaan, koska se perustuu oletukselle kaiken jatkumisesta ennallaan. Feministinen taloustiede ottaa huomioon ekologisen todellisuuden, eikä siinä ajatella taloutta vain rahataloutena vaan huomioidaan luonnonvarojen hyväksikäyttö sekä elämän uusintaminen ja ylläpitäminen.
Ay-liikkeellä taas voisi Mäkisen mukaan olla peiliin katsomisen paikka siinä, ettei hokemia kuten ”kaikki työ on arvokasta” ole uskallettu kunnolla ottaa keskusteluun, ”vaikka juuri se voisi olla tie luoda uutta ay-liikettä”.
Työnantajapuoli lobbaa raivokkaasti
Työelämän tutkija Satu Ojala Tampereen yliopistosta ihmettelee usein toistuvia väitteitä siitä, että ay-liike jäykistäisi työmarkkinoita.
– Työpaikoilla voidaan nytkin sopia tessiä tai työlainsäädännön asettamia minimejä paremmista ehdoista, esimerkiksi korkeammista palkoista. Ei siihen tarvita työntekijää suojaavan järjestelmän purkamista. On jäykkyysväittämiä muitakin.
Ojalan mukaan Suomen lainsäädäntökään ei ole erityisen jäykkää työnantajan näkökulmasta. Hän korostaa luottamukseen nojaavan ja vastavuoroisen neuvottelujärjestelmän saavutuksia.
Suomi on esimerkiksi työsuojelun kärkimaita Euroopassa, mutta ei työtapaturmia olisi saatu laskemaan muutamassa vuosikymmenessä ilman toimivia, työmarkkinoita ohjaavia instituutioita, kuten kolmikantaista neuvottelujärjestelmää.
Silti esimerkiksi Suomen Yrittäjät haluaa vähentää tesseihin nojaamista ja ay-edustuksen vaikutusvaltaa työpaikoilla.
– He ovat esittäneet, että työntekijät voisivat valita ay-luottamushenkilön sijaan keskuudestaan edustajan, jonka kanssa työpaikoilla voitaisiin käydä paikallisia neuvotteluja. Tällaisella henkilöstön edustajalla ei kuitenkaan olisi liiton tukea ja turvaa takanaan kuten luottamushenkilöllä.
Mitä palkkoihin tulee, ne ovat Ojalan mukaan varsinkin tulohaitarin alapäässä jo nyt liian matalat.
– Matalimmat palkat eivät mahdollista ihmisarvoista elämistä, vaan ne ovat jääneet jälkeen kaikista Pohjoismaista. Yksi selitys ovat prosenttikorotukset, joiden vuoksi vaikkapa hoito- ja hoiva-ala jää jatkuvasti jälkeen tulokehityksestä. Prosenttimalli on se, missä on jäykkyyttä.
Ojala näkee matalien palkkojen korjausliikkeen välttämättömänä toimena. Hän on kollegoidensa Markku Sippolan ja Paul Jonker-Hoffrénin kanssa esittänyt Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreessa julkaisussa Julkisalojen palkkaneuvottelut määrittävät koko palvelujärjestelmän tulevaisuutta (2022), että jatkossa palkankorotukset tulisi euroistaa etenkin matalien palkkojen osalta.
– Muuten eri palveluissa työvoimapula syvenee edelleen, mikä uhkaa jo palvelujärjestelmän tulevaisuutta. Alan ymmärtää hyvin eri matalapalkka-alojen työntekijöitä. Nykyisellä ansiotasolla ei ole mahdollista saada vaikkapa asuntolainaa. Se on aivan hävytön tilanne.
”Koordinoitu palkka ei ole Suomen kilpailukykyä romuttanut.”
Ojala huomauttaa, että vientialojen sisällä on omat matalapalkka-ammattinsa. Palkkakuoppia on paitsi alojen välillä, myös niiden sisällä.
– Ei jokaisen teollisuuden duunarin palkka niin hyvä ole.
Ojala ihmettelee mielikuvaa ay-liikkeestä menneisyyden haamuna, joka vain torppaa muiden ehdotuksia.
– Onhan jo liittojen ja SAK:n sivuilla aika mittava ehdotusten kirjo, ja he ovat myös hyvin ajan tasalla toimialojensa tilanteista. Lainsäätäjä ei voi koskaan olla niin hyvin kartalla yksittäisistä aloista.
Tutkijan mukaan suomalainen ay-liike on pystynyt ”hyvässä yhteisymmärryksessä työnantajan kanssa” myös asettamaan yhteisiä standardeja.
– Koordinoitu palkka ei ole Suomen kilpailukykyä romuttanut. Se on ihan leipätyötä molempien puolten edustajille asettaa palkankorotukset kestävälle tasolle.
”Lainsäädäntö ja tessit ovat joustavia”
Työmarkkinoiden tutkija Ilkka Kärrylä Helsingin yliopistosta huomauttaa, että uutisointi painottuu usein kaikkein radikaaleimpiin ehdotuksiin.
– Ei se kiinnosta, että jossain tessissä on vaikkapa lisätty paikallista sopimista. Työnantajapuolella on tietysti isompia tavoitteita. He haluavat luopua esimerkiksi yleiskorotuksista palkkoihin.
Kärrylän mukaan yksittäiset suuremmat palkankorotukset tai palkkakuoppien korjaaminen eivät kilpailukykyä romuta.
– Suurin riski on se yleinen palkkataso. Mutta jos puhutaan, ettei tietyllä alalla voi järjestää palkankorotuksia tai työaikoja tarpeeksi joustavasti, niin en kyllä tiedä, missä esimerkiksi teollisuudessa ei näin olisi. Lainsäädäntö ja tessit ovat yleisesti ottaen tosi joustavia.
Vaikka henkilöperusteinen irtisanominen on Suomessa Kärrylän mukaan hieman hankalampaa kuin kilpailijamaissa, sitä kompensoivat puolen vuoden koeaika sekä tuotannollisin ja taloudellisin syin perusteltavat joukkoirtisanomiset.
– Aina sanotaan, että jos julkisella sektorilla on isommat palkankorotukset, niin pakko antaa ne teollisuudessa myös, vaikka teollisuudessa voitaisiin aivan hyvin sopia, että pidetään palkkamaltti. Vuosikymmeniä sitten näin onnistuttiinkin tekemään, ja ay-liike jopa halusi näitä penni- eikä prosenttikorotuksia.
Kaikki riippuu vallitsevista voimasuhteista
Julkisen keskustelun voittopuolisesti työnantajapuolta ymmärtävän käänteen Kärrylä sijoittaa 1980-luvulle, vaikka porvarillinen media – siis valtaosa mediasta – on aina siihen ollutkin taipuvainen.
– Silloin tapahtui poliittisten voimasuhteiden muutos, kun pääomaliikkeitä vapautettiin ja yritysten kilpailutilanne koveni kansainvälistymisen myötä. Tuli paine saada joustavampia työehtoja, ja alettiin puhua paikallisesta sopimisesta. Vielä 1970-luvun alussa tilanne oli aivan toinen, kun oli täystyöllisyys ja vahva neuvotteluvoima. Silloin työnantajapuoli halusi keskitettyä sopimista, eivätkä ainakaan isot työnantajat halunneet lähteä mihinkään paikalliseen sopimiseen.
Vaikka julkinen puoli kärsii jatkuvasta säästöpaineesta ja budjettikurista, Kärrylän mukaan ”ehkä yllättävän monillakin” kunnilla olisi rahaa vaikkapa hoitajien palkankorotuksiin.
– Mutta mieluummin kärvistellään hoitajapulassa kuin tehdään alijäämiä.
Kriisiaikoina tarvitaan vakautta
– Se onkin vaikea vastattava, mistä johtuu yleinen mielikuva, että me olemme jarrumiehiä tai -naisia. Työnantajapuoli käyttää aika onnistunutta retorista tyyliä. Tarjoilee ikään kuin myrkkyteetä haudutettuna, että sen ajamat asiat ovat aikaan kuuluvia itsestäänselvyyksiä, moderneja ja puoleensavetäviä, kuvailee SAK:n kehittämispäällikkö Juha Antila.
– Sitten kun lipaston laatikon avaa, siellä ovatkin ne ikivanhat tavoitteet, jotka ovat aikamoista myrkkyä tavalliselle työntekijälle.
Antilan mukaan ay-liikkeen tavoitteiden näyttäytyminen julkisuudessa usein taantumuksellisina on suorastaan ”mystinen homma”.
”Lainsäädäntö ja tessit ovat yleisesti ottaen tosi joustavat.”
– Tämän kupin kun joku osaisi kääntää. Olen ajatellut, että Suomessa se liittyy siihen, että ay-liike on vuosikymmenet ollut osa establishmentia. On rakennettu kolmikantaa, ja sen logiikkaan ei oikein istu se, että prosessin kuluessa huudellaan populistisesti ja kerätään irtopisteitä. On historian saatossa muodostunut tilanne, että vältämme löysiä ja vääristeleviä heittoja. Työnantajapuolella taas on kovaäänisiä ja hyvin verkostoituneita ihmisiä, jotka haluavat lopettaa tämän prosessin ja koko sosiaalidialogin, jotta ay-liike pystytään tuhoamaan.
Antilan mielestä olisi kuitenkin vastuutonta lähteä tällaiseen ”kilpahuutoon”, sillä asema vallan ytimessä tuo mukanaan myös vastuun.
– Mutta työnantajapuolella on paljon tällaisia ”haukkoja” kasvamassa, jotka eivät ajattele kuin sen hetken omaa etuaan, Lauri Ihalaisen sanoin käyttävät poliittista ohituskaistaa. Me olemme pyrkineet katsomaan pidemmälle. Hallitukset vaihtuvat, ja seuraavienkin kanssa olisi pärjättävä.
Välillä toki Suomessakin tulee tilanne, jolloin ei auta kuin lakkoilla ja osoittaa mieltä.
– Ehkä toiminta voi näyttää vaisulta, koska se ei ole kärkityökalumme vaan viimeinen keino.
Mutta missä vaiheessa vallan ytimestä on ajauduttu niin kauas, ettei maltille ole enää tarvetta?
– Siinä vaiheessa, kun emme pysty enää viemään asioita eteenpäin. Sinne päin on koko ajan liu’uttu. Koko ajan on käynyt vaikeammaksi saada aikaan kansallisia työmarkkinaratkaisuja, vaikka hädän hetkellä, kuten koronan tullen, järjestöt neuvottelivat lomautuksia koskevat lakimuutokset ja työttömyysturvaa koskevat parannukset nopeasti. Pakon edessä työmarkkinaperinne näytti voimansa.
Heti akuuteimman kriisin lientyessä palattiin kuitenkin takaisin juoksuhautoihin – ainakin työnantajajärjestöissä.
– Nyt, kun sopiminen on pirstoutunut, kupongit niin sanotusti sekaisin ja inflaatio laukkaa, niin tämmöisessä maailmassa järkisyyt puoltaisivat vakauden, turvallisuuden ja pitkäjänteisyyden hakemista yhteiskuntaan. Mutta instituutiotasolla yksityinen työnantajapuoli ei näe, että olisi syytä istua neuvottelupöytään.
”Pointti oli ay-liikkeen tuhoaminen”
Antila painottaa, että ei varmasti ole yksittäisten yritystenkään etu, että logistiikassa tai alihankintaketjussa voi olla koska tahansa työrauhakriisi päällä.
– Verkostoituneessa maailmassa jatkuvuus, ennustettavuus ja vakaus ovat valtavat valttikortit investointien, tuotannon sujuvuuden ja ihan kaiken kannalta. Voisin kuvitella monissa firmoissa harmittavan, kun tavara ei liiku ja raaka-aineita ei saada itse aiheutetun sekaannuksen johdosta. Siksi, että ideologia on tullut järkisyiden tielle. On käynyt se ilmiö, että mediassa näkyvä ja kunnioitettu kellokas mesoaa ja suurimman osan jengistä hiljaisuus nähdään hyväksymisen merkkinä. Mielipidejohtajuus on iso tekijä näinä someaikoina.
Antilan mukaan on ”hullu tilanne”, että työntekijän hyvä asema nähdään vastakkaisena kilpailukyvylle.
– Hallituksen ja järjestöjen tuoreessa Työ 2030 -raportissa todettiin esimerkiksi, että firmoissa, joissa henkilöstö on alusta lähtien mukana työn suunnittelussa, sillä on positiivisia vaikutuksia yritystalouteen. Eli henkilöstön asemaa vahvistamalla, ihmisten hyvinvointia lisäämällä ja ideoita kuuntelemalla myös tuotannolliset tulokset ovat parempia. Tämän vuoksi tarvitaan regulaatioympäristö siihen, että ihmisillä on turvallista olla tuottavia.
”Verkostoituneessa maailmassa jatkuvuus, ennustettavuus ja vakaus ovat valtavat valttikortit.”
Turvallisuudentunne on tarpeista perustavanlaatuisimpia. Sen pohjalle rakentuvat muut niin sanotusti korkeammat inhimilliset toiminnot.
– Mutta puheet ovat aivan päinvastaisia. Halutaan kilpailuttaa, pätkiä, rikkoa ja halpuuttaa. Tuodaan takaisin 1800-luvun elämänmallia. Se on aivan mielipuolista tässä verkostoituneessa maailmassa, joka on täynnä keskinäisiä riippuvuussuhteita.
Kurjistamisen sijaan Antila korostaa yhteistyön ja -toiminnan voimaa.
– Se valtti on valtava.
Antilan mukaan Suomessakin on havaittavissa niin sanottua union busting -toimintaa, vaikka järjestäytyminen ja työmarkkinat toimivatkin vielä varsin eri tavalla kuin Yhdysvalloissa, josta ilmiö on tuttu.
Union bustingilla tarkoitetaan monenlaisia ay-toiminnan estämiseen ja usein lopettamiseen tähtääviä toimia.
– UPM:n tapaus on hyvä esimerkki. Eihän niiden aiheuttamassa härdellissä ollut mitään taloudellista pointtia. Union busting oli nimenomaan se perussyy, vaikka se puettiin milloin mihinkin kaapuihin. Pointti oli ay-liikkeen tuhoaminen.