Vuonna 1965 Suomeen, ja tarkemmin Varkauteen, saapui mies Lontoosta klassisesti tyttöystävän perässä. Vain muutama kuukausi myöhemmin hän oli pop-tähti, joka esiintyi televisiossa ja aiheutti keikkalavoilla samanlaista hysteriaa kuin The Beatles kotimaassaan. Popparisuosikista Jim Pembroke siirtyi pikavauhdilla kunnianhimoisemman musiikin pariin ensin Love Recordsin ensimmäisessä rockbändissä Blue Section ja pian sen jälkeen Suomen kaikkien aikojen parhaassa bändissä Wigwam.
Vuosi sitten Yhdysvalloissa Kansas Cityssa kuollut Pembroke jätti jälkeensä kuolemattomia biisejä Wigwamin lisäksi soololevyilleen ja muiden kokoonpanoille. Hän sävelsi kaksi Suomen edustuskappaletta euroviisuihin ja toimi monien bändien ja artistien taustalla. Kiinteintä yhteistyö oli Hurriganesin, Kojon, Riki Sorsan ja vanhan bändikaverin Pedro Hietasen kanssa.
Loistavan musiikin lisäksi Pembroken perintöä on juuri ilmestynyt muistelmateos Just My Situation, joka valottaa hänen nuoruusvuosiaan, suomalaisille kuulijoille vaikeasti avautuneita sanoituksiaan sekä Wigwamin klassikon aseman saavuttaneiden levyjen syntyä.
Teoksessa on letkeyttä ja huumoria, joka olikin yksi Pembroken tavaramerkki. Proge oli 1970-luvulla vakavahenkisten pitkätukkapoikien taiteellista musiikkia. Pembroke oli humoristi, joka kehitti levyilleen, varsinkin ensimmäiselle soololleen Wicked Ivory, mitä omituisempia sketsihahmoja. Pembroken huumorin juuret olivat brittiläisessä radiokomiikassa.
Muistelmista selviää esimerkiksi se, keitä olivat ne kummalliset vihannesmiehet (vegetable men), joista Pembroke kertoi jo Blues Sectionin biisissä Answer to Life ja uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin Wigwamin Dark Albumin The Vegetable Rumblessa. Niissä viitattiin jengitappeluihin Lontoossa 1960-luvun alussa.
Jim Pembroke oli mukana näkijänä, kokijana ja tekijänä beat-musiikin läpimurrossa ensin Lontoossa 1960-luvun alussa ja sitten uudelleen Suomessa heti 1960-luvun puolivälin jälkeen.
Villin lännen tarinoista ja jalkapallosta innostunut poika löysi amerikkalaisen rokin Radio Luxembourgin kautta ja alkoi pian itsekin hengailla lontoolaisten musiikkikärpäsen puremien kanssa. Pretty Things, Rolling Stones ja Yardbirds nousivat isoiksi nimiksi. Kun ne siirtyivät isommille areenoille, Pembroken Taverner´s Guild pääsi keikkailemaan pienemmille klubeille niiden tilalle.
Suomessa vasta parikymppinen Pembroke värvättiin managerilegenda Jorma Weneskosken talliin ja sitten hänen ympärilleen koottua bändiä vietiinkin myös Tukholmaan ja Kööpenhaminaan. Taidekoulun käynyt etevä piirtäjä oli kuvitellut itselleen mainosgraafikon uran, mutta elämä päätti toisin – onneksi.
Jim Pembroken ensimmäinen mestariteos ilmestyi jo vuonna 1969. Se kattaa Wigwamin ensi-LP:n Hard´n´Hornyn b-puolen kokonaan. Beatlesin Sgt. Pepper-vaikutteisen Henry-sarjan taustat löytyvät muistelmista.
Pembroke oli omimmillaan kauniissa slovareissa. Ne tasoittavat Wigwamin ensimmäisillä levyillä Jukka Gustavsonin ja myöhemmin myös Pekka Pohjolan hurjia progevyörytyksiä.
Kolmen vahvan ja keskenään erilaisen biisintekijän ansiosta maailman parhaisiin progelevyihin – ja siis maailman parhaisiin levyihin ylipäätään – kuuluviin Fairyportiin ja Beingiin ei kyllästy ikinä. Yhdessä kolmikko teki vain yhden biisin, massiivisen Losing Holdin, joka on valitettavasti ainoa bändin alkuaikojen biisi, jota Wigujen musiikkia soittavat Wigwam Revisited ja Wigwam Experience pitävät mukana ohjelmistoissaan.
Vähän ennen Gustavsonin ja Pohjolan lähtöä soolourille Wigwamiin liittyi kitaristi Pekka Rechard, jonka kanssa Pembroke sitten kirjoitti Nuclear Nightclub -kaudella paljon hienoja biisejä. Bändin tyyli keveni samalla progesta joksikin, jota he myöhemmin kutsuivat deep popiksi.
Muistelmissa kerrataan, miten Wigwam sai Nuclear Nightclubin jälkeen levytyssopimuksen Englantiin vasta perustetulle Virgin Recordsille, teki keikkoja saarivaltakunnassa, oli lähellä läpimurtoa, epäonnistui seuraavalla levyllään ja lopetti yleiseen turhautumiseen vuoden 1977 Dark Albumilla. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa tuli vielä kolme uutta studiolevyä, mutta taika oli poissa.
Jim Pembroke oli ainoa muusikko, joka oli mukana Wigwamin jokaisessa vaiheessa bändin perustamisesta 50-vuotisjuhlakonsertteihin vuonna 2018, joiden musiikki valitettavasti painottui myöhäistuotantoon. Hän muistelee menneitä ilman otsaryppyjä ja kulloisia bändi- ja muita yhteistyökavereitaan kehuen ja arvostaen. Tekstissä on svengiä kuin Wigwamin keikkabravuuriksi nousseen Grass for Bladesin hurjissa soolojuoksutuksissa.
Jos jotain jäin kaipaamaan, niin olisin halunnut lukea Jim Pembroken analyysia omasta musiikillisesta kehityksestään. Hän siirtyi Blues Sectionin sen ajan brittipoppia mukailevista biiseistä ällistyttävän nopeasti planetaarisiin sfääreihin. Merkittävä vaikuttaja oli tuottaja ja ystävä Otto Donner, mutta oliko muitakin ja muutakin? Kenen levyjä hän itse kuunteli 1960-luvun lopulla, kun rock koki suuria muodonmuutoksia ja kehittyi kolmen minuutin hiteistä laajoiksi sävelteoksiksi?
Myös Wigwamin sisäisestä dynamiikasta ennen Nuclear Nightclub -kautta olisi ollut hauska lukea enemmän. Miksi lahjakkaat muusikot eivät tehneet yhdessä kuin sen yhden biisin? Miksi keikoilla veivattiin Beatlesia ja The Bandia, mutta ei juurikaan omia biisejä, vaikka ne kestivät ja kestävät vertailun mihin tahansa?
Entä mitä Pembroke ajatteli päätöksestään kieltää Barbra Streisandilta laulunsa Lost Without a Trace versiointi 1970-luvulla? Streisandin levytys olisi kenties tehnyt hänestä kysytyn laulunkirjoittajan ajan supertähdille.
Nämä ovat pieniä harmittelun aiheita. Jim Pembroken muistelmat ovat mestarin viimeinen palvelus ja helmi, jonka Wigwamin ikifani ahmii yhdellä istumalla.
Wigwamin koko tarinan on kirjoittanut Mikko Meriläinen, jonka Wigwam-teoksen päivitetty laitos ilmestyi vuonna 2018. Petri Nevalaisen Pekka Pohjola – Bassokenraali (2003) sivuaa tietysti Wigwamiakin.
Bändin melkein perustajajäsenen Jukka Gustavsonin ja siinä vuodesta 1975 vaikuttaneen ja edelleen Revisited-kokoonpanoissa soittavan Pekka Rechardin näkemykset olisivat myös tervetulleita. Wigwamilla on edelleen kysyntää. Alkusyksyllä on ilmestynyt kaksi levyllistä konserttiäänitteitä ja juhlapainos Fairyportista, jolla kuullaan myös ennen julkaisemattomia versioita tuon yhden maailman parhaan progelevyn biiseistä.
Jim Pembroke & Rick Chafen: Just My Situation – Muistelmat. Suomentanut Esa Kuloniemi. 271 sivua, Like.
uutiskirje 
