Kirjat
Kun olin kuusivuotias, perheemme muutti Turkuun. Ensimmäisen yön uudessa kaupungissa vietimme sukulaisissa Maariankadun ja Aninkaistenkadun kulmatalossa. Talon edessä jalkakäytävään oli upotettu muistolaatta, jonka teksti kiinnitti väistämättä huomion ja tuntui vähän pelottavaltakin: ”Tältä paikalta alkoi syyskuun 4 p vuonna 1827 Turun palo porvari Hellmanin talosta kaupungin pohjoiskorttelissa N:o 125, 126, 127.”
Seuraavana päivänä aloitin kansakoulun. Kaikille ekaluokkalaisille jaettiin kotiseutukirja Vanhaa ja uutta Turkua. Siinä kerrottiin, missä kaikissa asioissa Turku oli Suomen ensimmäinen tai ainakin paras. Kirjassa käsiteltiin tietysti myös Turun paloa, joskaan siitä ei ollut ylvästelyn aiheeksi.
Palo oli musertava isku silloiselle Suomen suurimmalle kaupungille. Rakennuksista tuhoutui kolme neljäsosaa. Kaupungin 14 000 asukkaasta 11 000 joutui kodittomaksi.
Vaikka Turku jälleenrakennettiin aika nopeasti, suurpaloa pidettiin kaupungissa ratkaisevana sysäyksenä sille, että Turku jäi Helsingin varjoon.
Helsingistä oli tullut pääkaupunki jo vuonna 1812, ja senaatti oli siirretty Helsinkiin 1819. Turun palon seurauksena myös maan ainoa yliopisto siirrettiin Helsinkiin, ja tämä koski turkulaisiin kipeästi. Ainakaan 1800-luvulla oli vaikea myöntää, että yliopisto olisi joka tapauksessa siirretty pääkaupunkiin ennemmin tai myöhemmin.
Kansallisesti merkittävistä instituutioista Turkuun jäi vain arkkipiispanistuin.
Piika joutui aiheetta syypääksi
Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi luo kirjassaan Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827 elävän kuvan tuosta Pohjoismaiden historian suurimmasta kaupunkipalosta. Silminnäkijöiden ja aikalaisten autenttisten havaintojen perusteella voi kuvitella, miltä tuntui, kun palo syttyi, riehui valtoimenaan ja kyti raunioituneessa kaupungissa vielä pitkään.
Nykypäivän näkökulmasta kiintoisaa on se, miten huhupuheista syntynyt väärä käsitys palon syttymisestä jäi elämään paljon sitkeämmin kuin tutkittu totuus. Luultavasti itsekin olisin vielä vähän aikaa sitten syytä kysyttäessä arvellut, että huolimaton piika aiheutti palon.
Piialla on nimikin, Hellmanin talon palkollinen Maria Iisakintytär Vass. Palon vielä riehuessa kaupungilla ”tiedettiin”, että Hellmanin talossa oli keitetty talia ja talon pihassa oli helposti syttyviä aineita. Lisäksi Hellmanin talon väki oli vielä peitellyt huolimattomuuttaan, sulkenut portin palokunnalta ja yrittänyt omin voimin sammuttaa palon.
Mikään näistä väitteistä ei pitänyt paikkaansa. Tämä kävi vakuuttavasti ilmi jo 13. syyskuuta 1827 – siis vain yhdeksän päivää palon syttymisen jälkeen – alkaneessa kämnerinoikeuden tutkinnassa. Istunnoissa kuultiin kaikkiaan 68 todistajaa, ja vain yksi heistä esitti epäilyksiä Hellmanin väen huolellisuudesta.
Lokakuun 6. päivänä oikeus totesikin, ettei se ollut löytänyt ”pienintäkään syytä siihen, miten tai kenen toimesta tuli oli päässyt irti”.
Varmaa syytä ei tiedetä vieläkään. Todennäköisimpänä pidetään sitä, että naapuritalon savupiipusta lensi kipinä Hellmanin navetan katolle ja sytytti sen ylisille säilötyt kuivat heinät palamaan. Aninkaistenmäki oli tiheästi rakennettua, etupäässä vähävaraisen väen aluetta, jossa katot ja myös savupiiput olivat eri korkeuksilla.
Ensimmäinen globaali Suomi-uutinen
Virallisesta tutkinnasta huolimatta huhut olivat jo tuominneet Maria Vassin syylliseksi. Ne levisivät kulovalkean lailla. Venäläisten joukkojen komentaja toisti viestissään kenraalikuvernöörille perättömän väitteen talinkeitosta. Samaa kerrottiin turkulaisten kirjeissä muualle maahan.
Virheelliset väitteet levisivät edelleen lehtiin. Tukholman ja Pietarin kautta uutiset kulkeutuivat yhä kauemmaksi. Turun palo oli ensimmäinen maailmanlaajuisesti levinnyt Suomea koskeva uutinen – toki kuitenkin vain länsimaisessa kulttuuripiirissä.
Hannu Salmen mukaan lähes 50 eurooppalaista lehteä julkaisi uutisen Turun palosta syyskuun aikana. Brittilehtiin se ehti kolme viikkoa palon jälkeen. Yhdysvalloissa lehdet kertoivat palosta loka-marraskuun vaihteessa. Lopulta uutinen kulkeutui aina Australiaan saakka. Maaliskuussa 1828 tasmanialainen The Hobart Town Courier julkaisi tiiviin uutisen: ”Turussa, Venäjällä, syttyi syyskuussa hirvittävä tulipalo, joka aiheutti 13 miljoonan riikintaalarin tappiot.”
Kämnerinoikeuden päätös unohtui. Käsitystä piian syyllisyydestä toisti vuonna 1875 ilmestyneessä Maamme-kirjassaan Zachris Topelius. Kirjaa luettiin Suomen kouluissa aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti, ja näin viaton piikaparka sai kantaa leimaansa aina uusille sukupolville.
Topelius oli palon aikaan yhdeksänvuotias ja asui Uudessakaarlepyyssä, 342 kilometrin päässä Turusta. Väkeä ihmetytti outo valoilmiö taivaalla, jota Topelius kuvaili myöhemmin näin: ”Epämääräisen värisen tumman keskuksen ympärille kiertyi vaaleampi reuna, jolla oli harvinainen kalpeanpunainen loisto.”
Salmi toteaa tulimyrskyjä tutkineen asiantuntijan nojalla, että Topelius todella pystyi näkemään Turun palon kajon niinkin kaukaa. Kyseessä oli pyrocumuluspilvi, joka muodostui kuumuuden synnytettyä ilmavirtauksen kohti korkeuksia.
Hannu Salmi: Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827. Otava 2022. 240 sivua.
uutiskirje 
