Vasemmistoliitto ei ole löytänyt oikeaa tapaa puhua ilmastokriisistä. Tämä oli Li Anderssonin mielestä vaalitappion tärkein opetus puolueelle. Hänestä demarit ovat onnistuneet viestinnällisesti paremmin: vanhoilla teollisuuspaikkakunnilla vasemmistoliitto näytti äänestäjille liian radikaalilta.
Samaan aikaan perussuomalaiset ovat saaneet ”viherhumpan” vastaisen viestinsä läpi. He sanovat, että elämä kallistuu, koska joidenkin pitää leikkiä maailmanparantajaa. Varsinkin Tiktokissa puhutaan paljon poseeraamisesta. Ja kun viesti uppoaa, se pitää ottaa vakavasti.
Ilmastopuheessa korostetaan yksilöllisyyttä, muutosta ja valinnanvapautta. Osuuspankin tekemä mainosvideo tiivistää ajatusmaailman täydellisesti: opiskelija keskeyttää opettajan intohimoisella puheella. Taustalla jäätiköt sortuvat, metsät palavat, mutta ei hätää: seksuaalisuudeltaan ja sukupuoleltaan moninaiset nuoret kaupunkilaiset voivat valita itselleen sopivan elämäntyylin. Kuten opiskelija muotoilee: ”missä asutaan ja tehdään töitä, keskellä ei mitään tai keskellä kaikkee”.
Ilmastopolitiikan valinnanvapautta syleilevä, liberaali pohjavire ei ole mikään yllätys. Historiantutkija Markku Jokisipilän mukaan sekä oikeisto- että vasemmistopuolueet alkoivat 1980-luvulla lisätä liberaaleja painotuksia. Entinen ”kypäräpappipuolue” kokoomus siivosi kansallismielisen konservatiivisuuden ohjelmistaan. Vuosituhannen vaihteessa politiikan konservatiivinen laita alkoi kumista tyhjyyttään. Sieltä alkoi versoa uusi puolue, perussuomalaiset.
Nykyään Suomen suurimmalla arvokonservatiivisella puolueella on äänestäjille lohduttava lupaus ilmastopolitiikkaan: jarrua, tolkkua, ei muutosta.
Riikka Purraa huvittaa (Yle 28.4.2022), kuinka hänen vihermehunsa ja kierrätysvaatteensa jaksavat kiinnostaa toimittajia. (Niin, mustaa pahuuslientäkö hänen tulisi juoda?) Jussi Halla-ahon pyöräilyä ihmeteltiin samalla logiikalla: ei kannata ilmastopolitiikkaa, mutta polkee päivittäin – niin ristiriitaista.
Vasemmalla henkilökohtainen on tunnetusti poliittista. Ilmastoasioissa arjen ylipolitisoituminen on kuitenkin alkanut öljy-yhtiö British Petroleumin rahoittamasta mainoskampanjasta, jossa mainostettiin hiilijalanjälkeä. Hiilijalanjäljen mittaamisesta on tullut vastuullisuutta, jota vaaditaan kaikilta paitsi aivan heikoimmilta. Mutta kuka nyt haluaisi olla vailla toimijuutta? Ehkä vasemmistolta olisi kaikkein poliittisin teko lopettaa henkilökohtaisista tai arjen päästöistä puhuminen kokonaan.
Vaikka kuinka kiirehtii samaan hengenvetoon sanomaan, että hiilijalanjälki on totta kai yhteiskunnallinen ongelma, moni kuulee vain, että arjen pitää muuttua. Ainakin heidän, joiden elämäntapa on vääränlainen.
Perussuomalaiset ovat tarttuneet kaksoisstandardiin. Eduskuntaan päässyt Miko Bergbom tiktokkasi reilusta siirtymästä. Hän kysyi retorisesti, mitä Marin ja demarit kuvittelevat seuraukseksi, kun he mainostavat sellaisia ilmastotekoja, jotka eivät ole kaikille mahdollisia. ”Jos te oikeesti haluaisitte edistää reilua siirtymää, te pitäisitte kaikki mukana”, Bergbom sanoi.
Oikeastaan Bergbom vain toisteli Euroopan komission viestiä. ”Siirtymä joko toimii kaikille ja on reilu tai se ei toimi ollenkaan”, Ursula von Der Leyen sanoi tiedotustilaisuudessa joulukuussa 2019. Sen jälkeen turvetuotantoala romahti Suomessa ja antoi ensimmäisen opetuksen epäreilusta siirtymästä.
Bergbom piikitteli, että hyvähän kaupunkien keskustoissa asuvien on mainostaa ilmastotekoja, kun joukkoliikenne toimii. Kuinka moni tosissaan uskoo, että toimiva joukkoliikenne saadaan tässä julkistalouden tilanteessa kaikkialle Suomeen? Ei varmaan saadakaan, on kiusallisen rehellinen vastaus.
Muutoksen ja valinnanvapauden ihannoinnissa unohtuu, että vain harva suomalainen haluaa muuttaa työn perässä (Yle 15.1.2020). 25–64-vuotiaista vain seitsemän prosenttia lähtisi mielellään. Muuttohalukkaista valtaosa olisi valmis lähtemään enintään sadan kilometrin päähän. Neljäsosa suomalaisista muuttaa vain, jos on aivan pakko. Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen kommentoi vuonna 2020, että suomalaiset eivät vaikuta kovin dynaamisilta, vaan arvostavat pysyvyyttä ja ennakoitavuutta.
Vain harva suomalainen haluaa muuttaa työn perässä.
Brittiläinen toimittaja ja politiikan kommentaattori David Goodhart kirjoitti samasta pysyvyyden kaipuusta brexitin jälkeen kirjassaan A Road to Somewhere. Hän jakoi maan ideologisesti kahteen joukkoon: somewheres ja anywheres. Goodhart väitti, että missä vain -heimoa määrittää eniten se, että he ovat muuttaneet yliopistokaupunkiin eivätkä ole palanneet kotipaikkakunnalle.
Hän luonnehti missä vain -heimolaisia myös sellaisiksi, jotka eivät pelkää yhteiskunnan muutosta. He eivät takerru nostalgiaan ja kannattavat kykyihin perustuvaa meritokratiaa, jossa sukupuoli, ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen eivät estä ihmisiä etenemästä urallaan. Koska missä vain -heimolaisia löytyy paljon päättäjien ja mielipidejohtajien keskuudesta, luovilta aloilta ja liike-elämästä, heidän näkemyksensä pääsevät julkisuuteen.
Juuri perussuomalaiset ovat eniten haukkuneet median, tieteen ja taidekentän ajatusmaailmaa punavihreäksi kuplaksi. Perussuomalaisten väite on pitkään ollut, että kupla saa julkisuudessa suhteettoman paljon näkyvyyttä, koska valtamedia peesailee sen mielipiteitä.
Ilmastotiede kuitenkin kertoo, millainen biokemiallinen reaktio sanelee elinolot seuraaville vuosisadoille. Se voi kertoa, mitä todennäköisesti tapahtuu, jos kasvihuonekaasut eivät vähene. Tutkimuksesta syntyy myös yleinen politiikkasuositus vähentää päästöjä, koska hallitsematon ilmastonmuutos ketjureaktioineen olisi niin objektiivisesti huono visio.
Tästä ei silti seuraa mitään sen tarkempaa toimintasuunnitelmaa. Joudutaan ilmastopolitiikan tontille. Viime vuosina on puhuttu paljon tieteeseen perustuvasta ilmasto- ja ympäristöpolitiikasta, ja tiedeviestintää ovat kuunnelleet tarkalla korvalla etenkin vihreät ja vasemmisto. Maaliskuussa 2017 kuuntelin Silvia Modigin puheenvuoroa metsien hakkuita käsittelevässä tilaisuudessa. Modig oli käynyt Saksassa ihailemassa Angela Merkelin tieteellistä neuvonantajaa, jolla ei ollut poliittisia kytköksiä. Hän toisti sanan tieteellinen painokkaasti.
Vieressä istunut keskustan Katri Kulmuni katsoi asiaa toisin. Hänestä politiikka ja tiede ovat eri asioita. Kulmunille sopi ohjata keskustelua talouteen, metsäteollisuuden ja puukauppiaiden intresseihin.
Puhtaan teknokraattista suhtautumista ilmastopolitiikkaan voikin kritisoida. Jos ilmastopolitiikassa ei tehdä arvovalintoja ja jos ei valita eri ohjauskeinojen välillä, voidaan hallituksen sijaan perustaa suoraan toimitusministeristö.
Kokoomus on aina suhtautunut ilmastonmuutokseen käytännöllisenä, ei kovin moraalisena, kysymyksenä. Puolueessa on lähdetty siitä, että sopivilla kannustimilla syntyy sekä uusiutuvan energian että hiilensidonnan markkinat. Vaalitenteissä Petteri Orpo toisteli, että elinkeinoelämä kannattaa tiukkoja sitoumuksia ja teollisuus vihertyy Euroopassa joka tapauksessa. Mokata voi ainoastaan putoamalla kehityksen kelkasta. Suomi käy Kauppalehden mukaan ”veristä kisaa” vihreistä investoinneista.
Vasemmisto oli 1990- ja 2000-luvulla konservatiivisempi, koska politiikassa puolustettiin olemassa olevaa hyvinvointivaltiota ja ay-liikettä, kun oikealla toivottiin niitä remonttiin. Ilmastopoliittisesti vasemmistosta on tullut teknokraattinen, ja konservatiivioikeistosta sille populistinen vastavoima.
Jos vasemmisto kuitenkin on työväen eikä investointien asialla, poliittiseksi jingleksi sopii huonosti puhe vihreistä innovaatioista tai kilpailukykyisestä tuulivoima-vety-klusterista.
Tyytymättömyys ilmastopolitiikkaan manifestoituu virtuaalisilla toreilla. Esimerkiksi Facebookista löytyy useita ryhmiä, joissa haukutaan tuulivoimaan liittyviä ylimitoitettuja lupauksia tai vähäisiä korvauksia metsänomistajille. Vihreää siirtymää käsittelevien kirjoitusten alle kertyy usein skeptisiä kommentteja, joissa väitetään Suomen kansan olevan yliverotettuna nettomaksajana vihertymisideologiassa.
Väitteessä on perää. Ilmastoasiantuntijat ovat mainostaneet, että Suomella on korkean koulutuksen maana etumatkaa ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvien tuotteiden markkinoilla. Pellervon taloustutkimus PTT:n ja MDI Public Oy:n tekemässä selvityksessä kuitenkin sanotaan, ettei se todennäköisesti näy työpaikoissa: vihreän viennin työllisyyspotentiaali ei ole ”erityisen merkittävä vuosien 2009–2019 kehityksen valossa, eikä se ole myöskään kasvanut”. Biotalouteen, cleantechiin tai kiertotalouteen ei saatu laskelmien perusteella paljoakaan lisää työpaikkoja, koska niihin tarvittaisiin osaavaa työvoimaa Suomen ulkopuolelta.
Vuonna 2016 STTK:n pääekonomisti Ralf Sund voivotteli ay-liikkeen hidasta heräämistä ilmastopolitiikkaan. Hän kutsui asian hoitoa järkyttävän huonoksi. SAK:n ilmastoasiantuntija Pia Björkbacka muisteli tuolloin, että vielä 2000-luvun alussa Metallityöväenliitto liputti tuulivoiman puolesta.
Vuosikymmen myöhemmin ilmapiiri oli synkistynyt. ”Ihmiset kääntyivät sisäänpäin”, Björkbacka sanoi ja jatkoi: ”Ei uskota, että uusi hyvä koskee myös heitä.” Teollisuusliiton tutkija Timo Eklund puolestaan pohti, että koska tuulivoiman kotimainen kysyntä ei tuolloin riittänyt, firmat jäivät pieniksi ja ne myytiin ulkomaille. Silloin tuulivoimasta katosi ”positiivinen klangi”.
Vihreän siirtymän raportissa oli listattu ”vihreän kasvavan kysynnän” duunariammatteja: eristäjät, ohutlevysepät, rakennussähköasentajat, linja-asentajat, kemianteollisuuden prosessityöntekijät, konepaja- ja metallituotteiden kokoonpanijat, veturinkuljettajat, ahtaajat ja trukinkuljettajat ja niin edelleen. Vihreän siirtymän yhteiskunnassa on tilaa myös käytännöllisille töille. Huonon maineen saanut ”pakkoremonttidirektiivi” luo töitä kiinteistöjen korjaukseen ja huoltoon. Näistä kuulee silti ihmeellisen harvoin.
Vasemmistoliitto on oman määritelmänsä mukaan ”uuden ajan punavihreä kansalaisliike”. Eräs kohtaus Aikuiset-sarjan kolmoskaudelta tiivistää hienosti, mistä nykyvasemmisto hakee kannatuksensa. Kohtauksessa ollaan taidenäyttelyssä ja sisään marssivat hidastettuna somen cooleimmat transaktivistit, vihreiden Fatim Diarra, Rosa Meriläinen, kirjailija ja toimittaja Anu Silfverberg – ja tietenkin Li Andersson.
Aikuiset kopioi amerikkalaista Girls-sarjaa, ja sillä on sama viestinnällinen tavoite. Se kertoo meiltä meille -periaatteella, muka ironisesti, ketä yhteiskunnassa kuuluu ihailla: niitä, joilla on someseuraajia ja niitä, jotka ajattelevat ja puhuvat oikealla tavalla.
Muusikko Vesta laulaa uudella levyllään: ”Arjen normien pitää muuttuu / Kestävät toimet ei satuta ketään”. Aikuiset-sarjan kaartista ei taida löytyä ketään, jonka työpaikkaa tai pärjäämistä ilmastopolitiikka suoraan uhkaisi. Se kannattaa muistaa, kun kauppaa tätä kaikille sopivaa elämäntyyliä, johon kuka tahansa voi liittyä.
uutiskirje 
