Satu Taskisen uusin romaani Luomistyö (Teos 2023) on perinteistä muotoa uhmaava lähikuva trauman repimän ihmisen sisimmästä. Taskinen on omistanut teoksensa ”Kielelle. Kirjoitukselle. Puheelle. Laululle.”
Omistuksessa mainitut asiat ovat pelastaneet hänet monta kertaa. Kielestä hän saa myös turvaa, vahvistuukin.
– Sanat ovat silta maailmaan. Sanoilla voi rakentaa maailmoja aivan konkreettisesti.
Taskinen ei päästä lukijaa helpolla. Luomistyötä on moitittu tarinan hylkäämisestä, jopa sekavuudesta. Valppaalle lukijalle hänen pohdiskeleva, ajoittain hyvinkin kryptinen ja toisteinen teoksensa monine teemoineen tarjoaa antoisan, ajatuksia nakertavan lukunautinnon.
– Toivoisin, että tässä tarinaviidakossa lukija ei pitäisi ajattelua uuvuttavana. Jospa lukijassa heräisi halu seurata ihmismieltä ja tarkastella ajatuksen yhteyttä kehon aistimuksiin, tunteisiin ja päätöksiin.
Kirjan liepeessä luvataan Luomistyön sommittelevan vaihtoehtoisia järjestyksiä aristoteeliselle rakenteelle.
– Vaikka kirjani kertoo ihmisten välisestä taistelusta, haluan lähes pakkomielteisesti uskoa ihmisiä yhdistäviin tekijöihin yksittäisten ilmiöiden takana. Uskoa yhteisyyteen. Teoksellani etsin vaihtoehtoja ajattelulle, jonka mukaan ihmisen elämä on lakkaamaton puolustustaistelu, tarve yhä uudestaan saavuttaa helpotuksen kokemus osoittamalla jokin uhkaava taho, mistä tehdä selvää. Tähän viittaa tuo luonnehdinta ”vaihtoehtoisia järjestyksiä aristoteeliselle rakenteelle”. Pyrin kirjoittaessani tekemään kysymyksistä ja ongelmista yhteisiä, sosialisoimaan ne. Niiden, joilla on valtaa. pitää jakaa sitä tasaisemmin.
Konfliktikeskeisten tarinoiden kirjoittaminen ei Taskisesta ole mielekästä.
– Se tuntuu tosiasioiden kieltämiseltä ja vääriltä lupauksilta, samojen ongelmien kierrättämiseltä näyttämöltä toiselle. Maailma ei kulje sankaritarinan kolmijakoisen kaavan mukaan. Jos edelleen ajattelemme näin, emme saa tunneyhteyttä todellisen maailman tuhoutumiseen silmiemme edessä.
Luomistyö-romaanin ydinkohdaksi nousee kysymys ja toivo yhteisestä omastatunnosta, joka on tuhannen pirstaleina toisten osapuolten rajattoman itsekkyyden vuoksi. Romaanissa päähenkilö Veera jätetään traumansa kanssa yksin.
– Halusin kirjoittaa narsismin uhrista. Ihmisen elämän hajottavasta, tsunamin kaltaisesta traumasta, miltä ei voi suojautua, ja siitä selviämisestä. Kirjoittaa siitä, mikä ihmisiä ajaa toisten tuhoamiseen. Yllättäen tulin siihen tulokseen, että ihmiset ovat vaarallisia toisilleen koska niin kipeästi tarvitsevat toisiaan.
Päähenkilö tukeutuu järkeen
Kirjoittaminen on Taskiselle ajattelemista.
– Kirjoittaessani suhtaudun hyvin analyyttisesti tarkasteltaviin asioihin. Se on ylipäätään tapani jäsentää maailmaa. Filosofinen näkökulmani ei ole kiveen hakattu. Eläydyn kulloinkin sopiviin ajattelijoihin.
Filosofiassa etiikka on Taskiselle tärkein osa-alue. Hän tukeutuu muun muassa Levinasin käsityksiin etiikasta ja moraalista.
– Luomistyö-kirjassani on nähtävissä myös Platonin ajattelua. Päähenkilö tukeutuu järkeen suhtautuen maailmaan, sen olentoihin, ilmiöihin ja ihmisiin hyvin sokraattisesti kysyen ja penäten loogisia perusteluja, epäilemällä itsestäänselvyyksiäkin. Järkeä vain ei tunnu olevan missään. Niinpä on kurotuttava myös alitajunnan ja unen puolelle.
Ytimessä ovat faktat
Luomistyö kuvaa ulkopuolisuutta, päähenkilö Veeran loittonemista puolisostaan ja ystävistään, hänen eksistentiaalista tuskaansa ja vaipumistaan omiin ajatuksiinsa. Satu Taskinen ei ole kirjan Veera, mutta kovin Veeran kaltainen hän on.
– En kirjoita autofiktiota. Voisin nimittää tekemistäni autofaktuaaliseksi kirjoittamiseksi, jonka ytimessä ovat faktat. Faktat eivät koske tarinaa, joka on sivuseikka, vaan teemoja ja kysymyksiä, maailman- ja ihmiskuvia niiden takana.
– Pyrkimykseni on kirjoittaa ihmisestä yleensä. Käytän itseäni oppikirjana tutkimalla, kuinka oma mieleni ja sieluni toimivat. En kirjoita suomalaisesta naisesta, jolla on Wienissä vaikeaa, vaan olosuhteiden muutoksesta johtuvasta irrallisuuden tunteesta, jonka kiedon tällaiseen hahmoon ja tilanteeseen.
”Taide voi näyttää, miten pieni, kaunis ja liikuttava maapallo on.”
Taskinen on limittänyt kirjaansa myös kiinnostavan rinnakkaisen tarinan, valveunen mielikuvitushenkilöineen.
– Ne tähtäävät tulevaisuuteen. Kirjassani traumatisoituneen ihmisen tapa pakottaa itsensä uskomaan huomiseen on luoda se sanoilla, heittää ankkuri jonnekin tulevaisuuteen ja lähteä kulkemaan sitä kohti. En tarkoita satumaailmaa vaan realistisesti: näinhän ihminen tekee. Niin kauan kuin voi nähdä seuraavan hetken, sellainen on.
Moraalista ruoskintaa
Luomistyö on myös humoristinen, kuten kaikki Taskisen romaanit. Satiirinen, ajoittain itseironinenkin piikikkyys on hänen tavaramerkkinsä.
– Nauru voi olla kvanttihyppy, kun epätoivo on suurin. Toisaalta kärsimyksen itkun muuttuminen nauruksi voi karmaisevalla tavalla olla vihje siitä, että voi alkaa käyttää sanaa ”epätoivo”.
Satu Taskinen on asunut Wienissä vuodesta 1999 lähtien. Toisella kielialueella ja kulttuurissa eläminen on jättänyt jälkensä kirjailijantyöhön ja häneen ihmisenä. Kuulumattomuutta ryhmään Taskinen käsitteli jo riemastuttavassa esikoisteoksessaan Täydellinen paisti. Hän kokee edelleenkin olevansa ”die Zugereiste”, muualta tullut nainen kuten Luomistyö-kirjan päähenkilö Veera.
– Wienissä asuminen on vaikuttanut erityisesti kieleni rytmiin ja siihen, mitä yhteyksiä asioiden välillä huomaan, mutta olen hyvin suomalainen. Suomessa äidinkieleni ympäröimänä irrallisuuden tuntu laimenee ja siitä tulee toisenlaista. Näen Suomen vahvasti osana Eurooppaa, ja kotini on Euroopan ajattelumaailma. Olen oppinut Itävallassa paljon asioita Suomesta ja itsestäni suomalaisena.
Taskinen seuraa myös Itävallan politiikkaa.
– Itävallan vahvuus on luovia monella eri alueella samanaikaisesti. Suomessa on perinteisesti oltu suorempia ja valittu se, mille sanotaan ei ja mille kyllä. Suomen Natoon liittymisestä on uutisoitu paljon. Geopoliittinen samankaltaisuus on ollut pitkään maita yhdistävä tekijä. Teiden erotessa on alettu kysellä, pitäisikö Itävallankin muuttaa politiikkaansa. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole saaneet päättävillä tahoilla vastakaikua. En ole siitä yllättynyt, enkä usko suunnan muutokseen.
Matkan päästä Taskinen havainnoi suomalaista kulttuuria ja kulttuuripolitiikkaa terävänäköisesti.
– On erittäin hyvä, että Suomessa taiteentekijät ovat nostaneet entistä rohkeammin taiteen aseman esille. Ollaan hollilla kaavailluista poliittisista muutoksista ja yritetään olla mukana vaikuttamassa voimakkaasti ja ajoissa. Puolustetaan taidetta perustelemalla sen merkitystä.
Viimeksi Taskista hätkähdyttivät Helsingin Sanomien tulevan, vastaavan päätoimittajan Erja Yläjärven linjaukset Journalisti-lehdessä.
– Hän puhui yleisesti lehden sisältöjen karsimisen tarpeesta. Jutussa haluttiin kiinnittää huomiota seikkaan, että Hufvudstadsbladetissa kulttuurikritiikkejä Yläjärven kaudella vähennettiin. Perusteluna oli se, että tilaajat lehden mukaan halusivat jotain muuta. Nähtäväksi jää, millaisia linjauksia hän tekee aloitettuaan työnsä Helsingin Sanomissa ja kuinka hän ne perustelee. Tämmöiset linjaukset ovat aina poliittisia.
Taide voi riisua naamioita
Vahvasti filosofiselle pohjalle nojaava Luomistyö kuvaa valintoja varjelemisen ja tuhoamisen välillä riipaisevasti. Aavistelen Taskisen viittaavan pohdinnoissaan myös Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Ankaran kirjan lopussa häämöttää kuitenkin toivoa paremmasta, valoakin. Sotien runteleman, ilmastokauhun ja muiden vitsausten uhkaaman maailmaamme lohduntuojana Taskinen näkee taiteen.
– Taide voi riisua naamioita. Sen kautta voimme uskaltaa katkaista absurdin kieltämisen kehän, nähdä keitä me olemme ja olemme olleet ja mitä maailmalle todella tapahtuu. Taide voi näyttää, miten pieni, kaunis ja liikuttava maapallo on. Se voi myös ihanalla tavalla tarjota avaraa ja turvallista tilaa avata aistit, kokea ja kuvitella. Ja kysyä sitä tärkeintä kysymystä: ”Mitä nyt pitää tehdä?”
Satu Taskinen: Luomistyö. Teos 2023.
uutiskirje 
