Olemme kaikki kovin ahdistuneita, uupuneita ja ylivirittyneitä. Siksi emme juuri nyt pysty oikein osallistumaan tärkeään organisointiin, jolla voisimme muuttaa yhteiskunnan olosuhteita. Jaksamme kuitenkin aina vaatia, että joku muu toimisi jokaisen tärkeän asian puolesta. Osaamme kannustaa (lue: syyllistää): ”Itse en pääse tähän, mutta olisi tosi tärkeää, jos muut menisivät”.
”Do better”, vaatii eräskin Instagram-tili kuvasarjassa, jossa listataan erilaisia ilmeisesti hänen mielestään huonoja, kesyjä ja liian symbolisia suomalaisen katuaktivismin muotoja. Tämä tili haluaa kertoa, että kaikkien muiden, paitsi hänen, pitäisi pystyä parempaan. ”Järjestäytykää”, muistetaan myös usein Instagramissa julistaa.
Interpassiivisuuden käsitteellä viitataan tällaiseen interaktiivisuuden vastakohtaan: toiminnan ulkoistamiseen toiselle toimijalle, esimerkiksi koneelle. Vastuu toteuttamisesta, nauttimisesta tai kapinoinnista on toisella, itse voi viimein levätä. Aktivismi toteutuu juuri tässä muodossa yhä useammin.
Mikrotasolla kyttäämme ja käskemme toisiamme oikeaan toimintaan. Makrotasolla odotamme, että ammattiyhdistysliike pelastaisi meidät, pysäyttäisi tuotannon puolestamme ja pakottaisi hallituksen perääntymään työelämän ja lakko-oikeuden heikennyksistään. Ajattelemme, että jossain ovat vielä ne oikeat työntekijät, jotka kapinoivat tunnistettavassa muodossa laittamalla tehtaat kiinni. Emme itse tietenkään ole oikeita työntekijöitä, jotka voisivat tehdä yhtään mitään. Jos ay-liike ennen pitkää murtuu, ehkä asialle ei vain mahda mitään?
Toimijuuden siirtämisen ilmiössä on jotain samaa kuin tosi-tv:n katsomisessa: luulemme, että joku toinen on aina se todellinen katsoja, itse vain vilkaisemme, tai meillä on jokin muu tekosyy. Haasteena niin television katselussa kuin politiikan tekemisessä vaikuttaisi olevan tunnistaa itsensä katsojan paikalta. Entä jos ei olekaan mitään kuvitteellista toista ”oikeaa” toimijaa sen paremmin television kuin politiikan äärellä? Entä jos meidän pitäisikin ratkoa ongelmamme itse?
On vaikeaa ottaa nykyinen ahdistus, hajaannus, väsymys ja epämääräinen työmarkkina-asema politiikan lähtökohdiksi, ei väliaikaisiksi esteiksi. Haasteena on, että ei etsi vastauksia itsensä ulkopuolelta, toisesta toteuttajasta.
Toiminnan ulkoistamisen eleen ytimessä on epämääräinen toivo siitä, että asiamme järjestyvät itsestään. Kokemus osoittaa tietenkin, että eivät järjesty. Olisikin mentävä ahdistusta kohti ja sen läpi ennemmin kuin odotettava, että jonain päivänä olemme kaikki varmoja siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten.
Entä jos meidän pitäisikin ratkoa ongelmamme itse?
Organisoitumisen lähtökohta on aina sama: ajat ovat huonot, olemme hajaantuneita, meillä on monenlaisia haasteita arjen pyörittämisessä, mutta silti kukaan muu ei tule auttamaan meitä. Ay-liikkeen tuijottamisen sijaan on mietittävä, miten me kaikki katsomosta hurraajat voisimme organisoitua nykyisestä työ/elämän todellisuudesta käsin, niin epämääräiseltä kuin se aluksi tuntuukin. Toisten syyttelyn ja kehottamisen sijaan meidän pitäisi pohtia, mikä yhteen tulemisessa on niin vaikeaa. Jos aktivismi kerran on niin vitun ankeaa, voisiko sitä tehdä jollain toisella tavalla?
On hyvä muistaa, että Suomen nykyisiä päivähoidon, perusturvan ja palkallisen loman instituutioita ei ole saatu läpi vain huitaisten. Politiikka on näyttänyt kaikkina aikoina mahdottoman edessä tehtävältä yritykseltä. Meidän ei kuitenkaan pidä tuijottaa vanhoja, selkeiltä näyttäviä organisoitumisen tai poliittisen puheen muotoja. Paljon vaikeampaa, ja samalla välttämätöntä, on ymmärtää, mitä tässä hetkessä tapahtuu, ja kokeilla, miten voimme muuttaa elämää paremmaksi.
lehti 