Richard Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogian väkevästi päättävä ooppera Götterdämmerung eli Jumalten tuho, oikeammin Jumalhämärä tai toiveikkaimmin Jumalsarastus päättyy jumalten tuhoon. Jumalten on tuhouduttava, jotta uusi alku olisi mahdollinen. Säveltäjän runoelmaan perustuva ooppera sai kantaesityksensä Wagner-pyhättö Bayreuthissa elokuussa 1876.
Suomen Kansallisoopperassa Jumalten tuho sai ensi-iltansa Armas Järnefeltin ohjaamana vuonna 1935. Hannu Salmi on poiminut nyt Kansallisoopperassa esitettävän Jumalten tuhon käsiohjelmaan otteen tuon ajan kritiikistä. Esitys kirvoitti säveltäjä ja kriitikko Väinö Raition toteamaan: ”Tässä valtavassa teoksessa, jonka esitys kestää yli 5 tuntia, säveltäjä osoittaa suurempaa teknillistä ja muodollista kypsyyttä ja täydellisyyttä kuin kenties missään aikaisemmassa musiikkidraamassaan. Se on kauttaaltaan jättiläishengen työtä.”
Tällä kertaa tämä ”jättiläishengen työ” Anna Kelon maltillisesti ohjaamana, Erika Turusen puvustamana ja Mikki Kuntun hienosti valaisemana on onnistunut ja puhutteleva. Jo oopperan dramaattinen alkukohtaus on vaikuttava ja mukaansatempaavan mielenkiintoinen. Upeat Nornat, maa-äiti Erdan tyttäret: Noa Beinart, Niina Keitel ja Sonja Herranen laulavat surumielisen kauniisti punoessaan tiedon punaisia kohtalonlankoja. Ensin taitavasti menneisyyttä kuvaten, kunnes saavat säikeet sotkuun ja katkeamaan maailmanjärjestyksen järkkymistä ennakoiden.
Wagnerin mukaan ”musiikki ei osaa ajatella, mutta se osaa materialisoida ajatukset”. Musiikki on hänen mukaansa tekstin intensiivisempää ilmaisua. Nibelungin sormus, josta käytetään myös nimeä Ring-tetralogia, on Richard Wagnerin pääteos, yksi maailman suosituimmista ja esitetyimmistä oopperoista.
Sen keskeisiksi teemoiksi nousevat vallan tavoittelun ja juonittelun turmiollisuus suhteessa rakkauden haavoittuvaisuuteen ja voimattomuuteen.
Jumalten tuho on Ringin julmin ooppera, komiikalla tässä tarinassa ei ole sijaa. Wagner käytti muinaisgermaanisia taruja ja pohjoismaisia jumalsatuja sekä 1100-luvulla syntynyttä saksalaista eeposta, Nibelungin lauluja, Ring-oopperasarjansa tausta-aineistona.
Jumalten tuho huipentaa Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogian. Kolmen edellisen oopperan Reininkullan, Valkyyrian ja Siegfriedin olennot ja tapahtumat punotaan yhteen. Jumalten ja ihmisten ylle langetettu kirous poistuu maailmasta vasta, kun haluttu sormus, jonka tavoitteluun koko tetralogia perustuu, on jälleen, sen alkuperäisesti omistaneiden Reinin tyttärien hallussa.
Anna Kelon ohjaus Kansallisoopperassa kurottaa dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa luonto on tuhoutunut ja ihmiset vieraantuneet niin luonnosta kuin toisistaan.
Lemmenpari Brünnhild ja Siegfried kastelevat ja maistelevat kasvulaatikoissa kukoistavia kasveja lempeissä tunnelmissa kuin mitkä tahansa puutarhaviljelijät. Toisaalla kaasunaamarit ovat tarpeen, jotta kyetään hengittämään saastuneessa ilmassa.
Jumalten tuho on kuuluisa välisoitoistaan ja tarinan seuraamista helpottavien musiikillisten johtoaiheiden toistumisesta. Keskeisiä kohtauksia ovat muun muassa Nornien kuoro prologissa, orkesterinumerot Siegfriedin Reinin-matka ja Siegfriedin surumarssi sekä päätöksessä Brünnhilden pitkä ja vaativa monologi ”Starke Scheite schichtet mir dort”.
Hannu Lintu paneutui Wagnerin taianomaisen rikkaan, maagisen musiikin kuohuihin valtavalla intensiteetillä tarjoillen musiikin suurta, sävyjentäyteistä juhlaa peittämättä kuitenkaan laulajien ääniä musiikin vyöryyn.
Valovoimainen Johanna Rusanen tulkitsi väkevästi ja tarpeen tullen myös herkistyen Brünnhilden vaativan roolin. Hän eläytyi uskottavasti rakkauden huumaan, katkeraan pettymykseen ja viimein uhrautuvaan, ymmärtäväiseen hahmoonsa laulullaan katsojat hurmaten.
Kolmas näytös vie katsojat sadunomaiseen, siniseen tunnelmaan kauas ihmisen maailmasta, kun kaunisääniset Reinin tyttäret Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalén ilakoivat onnellisissa tunnelmissa kullan, josta tavoiteltu sormus on taottu, kimmeltäessä joen pohjalla.
Reetta Haavisto tulkitsi naivisti rakastuneen ja pahasti petetyksi tulleen, surun murtaman Gutrunen roolin hienovireisesti.
Sankaritenori Daniel Brenna Sigfriedin roolissa teki sen, mitä pitääkin. Lauloi ja seikkaili suvereenisti.
Tummasävyinen, erittäin kaunisääninen bassobaritoni Tuomas Pursio hieman naivina, epävarmana Guntherinä teki yhden illan hienoimmista rooleista.
Rúni Brattabergin demoninen, yksinäinen Hagen lauloi roolinsa mukaisesti komeasti jylisten juonitellessaan. Hän toi kiinnostavasti esille sen, kuinka vallan ja aineellisen hyvän tavoittelu työntävät inhimillisyyden ja rakkauden syrjään.
Yli viisituntinen, upean musiikin saattelema häikäilemättömän valtapelin ja ahneuden voittokulun kuvaus pitää pihdeissään aina oopperan traagiseen loppuhuipennukseen saakka.
Nibelungin sormuksen päätösosa Jumalten tuho päättyy apokalyptisesti kokonaisen maailman tuhoutumiseen muistuttaen, että Wagner oli 1840-luvun vallankumouksellisen radikalismin perillinen. Ajatus siitä, että vanhan maailman on tuhouduttava, jotta jotain uutta voisi syntyä, on ajankohtaisuudessaan riipaiseva tänäkin päivänä.
Musiikissa soivaan lunastavaan rakkauteen päättyvä tarina nostaa esiin väkevän ajatuksen siitä, että mikään valta ei ole ikuista. Maailma voi pelastua vain inhimillisyyden kautta.
Richard Wagner: Jumalten tuho (Götterdämmerung) Suomen kansallisooppera. Esityksiä 4.6. asti. Ohjaus Anna Kelo, lavastus, valot ja videosuunnittelu Mikki Kunttu, puvut Erika Turunen, kuoromestari Marge Mehilane, musiikinjohto Hannu Lintu.
lehti 