Japanilaisen filosofi Kohei Saiton viesti on selvä: näin ei voida jatkaa, jos haluamme selvitä ihmiskuntana ja planeettana. Holtiton kapitalismi johtaa kasvavaan eriarvoisuuteen, sotiin ja resurssipulaan, pakolaisuuteen ja yhä kiihtyviin ilmasto- ja ympäristökriiseihin. Kestävän kasvun luominen nykykapitalismin oloissa vaikuttaa vaikealta. Kohei Saiton mukaan kasvun tavoitteleminen on suorastaan haitallista – ja lisäksi mahdotonta.
Saito kävi lokakuun alussa esitelmöimässä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa Post-Fossil and Post-Capitalist Futures -tapahtumassa. Tapahtuman järjestivät Helsingin yliopiston Kestävyystieteen instituutti HELSUS ja Suomen Karl Marx -seura.
Helsingin Sanomain julkkismarxistiksi tituleeraama Saito nousi maailmanmaineeseen kirjallaan Slow Down: The Degrowth Manifesto, joka nousi Japanissa yllättäen bestselleriksi keskellä koronapandemiaa vuonna 2020. Kirjaa myytiin 250 000 kappaletta toukokuuhun 2021 mennessä, ja yli puoli miljoonaa kappaletta vuoden 2022 puoliväliin asti. Kirjan englanninkielinen painos julkaistiin tänä vuonna.
Kohei Saito katsoo, että maapallo ja ihmiskunta sen mukana ovat matkalla kohti tuhoa, koska hallinnasta ryöstäytynyt kapitalismi vaatii toimiakseen koko ajan enemmän: enemmän kasvua, enemmän kulutusta, enemmän työllisyyttä. Rajallisella planetalla ei kuitenkaan voi olla rajatonta kasvua. Tämän hoksasi aikanaan jo Karl Marx, kuten Saito kertoi esitelmässään Helsingissä.
Saiton ajatus ei ole rakettitiedettä. Loputon kasvu ei ole mahdollista, vaan jossain vaiheessa rajat tulevat vastaan. Ilmaston suhteen ne ovat jo tehneet niin. Tämä kaikki on täysin arkijärjellä ymmärrettävää ja loogista. Saiton avausten kaltaiset avaukset jäävät kuitenkin helposti filosofisten julistusten ja akateemisten kahvipöytäkeskusteluiden täytteeksi.
Miksi näin? Koska länsimaissa on ajateltu ”kasvun” tarkoittavan automaattisesti ”hyvinvointia”: lisääntynyttä työllisyyttä, parempia palkkoja, enemmän verotuloja ja sitä kautta enemmän rahaa hyvinvointipalveluiden ylläpitoon. Siksi esimerkiksi Rinteen ja Marinin hallitukset Suomessa pohjasivat ohjelmansa juuri talouskasvulle ja työllisyydelle. Länsimaissa on omaksuttu ajatus siitä, että parempaan elintasoon tarvitaan aina kasvua. ”Jos yhteistä kakkua halutaan jakaa tasaisemmin, on kakkua ensin kasvatettava”, kuuluu kulunut fraasi.
Länsimaissa on ajateltu ”kasvun” tarkoittavan automaattisesti ”hyvinvointia”
Kohei Saito torjuu kuitenkin ajatuksen ”vihreästä uusjaosta”, sosiaalidemokraattisesta Green New Dealista, jota hän pitää mahdottomana ratkaisuna. Hänen mukaansa vauraiden länsimaiden ”vihreä kasvu” vain siirtää ongelmat muualle, vaikka se onkin fossiilienergiasta vapaata. Tällä hetkellä länsimaat yrittävät saavuttaa päästöttömyyttä esimerkiksi hyödyntämällä harvinaisia maamineraaleja, joita louhitaan epäinhimillisissä oloissa muun muassa Keski-Afrikan maissa. Se aiheuttaa sekä sosiaalisia että ympäristöongelmia.
Lisäksi ”vihreä kasvu” luo koko ajan suurempaa kysyntää, mihin kapitalismi vastaa suuremmalla tarjonnalla ja tuotannolla eli luonnonvarojen kulutuksella. Tämä ”peruuttamaton repeämä” yhteiskunnan ja luonnon välillä aiheuttaa ennen pitkää totaalisen ympäristökatastrofin.
Katastrofin tilalle Saito tarjoaa ”degrowth-kommunismia”: sen sijaan, että haviteltaisiin koko ajan uutta ja enemmän, pitäisi hyödyntää paremmin ja jakaa tasaisemmin sitä, mitä meillä jo on. Tähän päästää Saiton mukaan kohtuutaloudella, olemassa olevien resurssien uudella jaolla, ääririkkaiden kireällä verotuksella ja talouden demokraattisella suunnittelulla. Degrowth-kommunismiin Kohei Saito liittää myös fossiiliteollisuuden yritystukien lopettamisen, nelipäiväiseen työviikkoon siirtymisen ja maksimitulon säätämisen lailla. Saito määrittelee degrowth-kommunistisen yhteiskunnan sellaiseksi, jossa on yksityistä riittävyyttä ja julkista luksusta.
Kuulostaa hyvältä, mutta Saiton visio on kuitenkin helpommin kuviteltu kuin tehty. Jo pelkästään sanoihin degrowth ja kommunismi liittyy niin negatiivisia mielleyhtymiä, että poliittista liikettä niiden tavoittelemiseksi on hankala saada aikaiseksi. Superrikkaat eivät suostu alentamaan elintasoaan edes ympäristökatastrofin edessä. On vaikea kuvitella myöskään ammattiyhdistysliikettä, joka olisi sitoutunut talouskasvusta luopumiseen.
Voidaan kuitenkin kysyä, mihin pääoman ehdoilla tapahtuvaa talouskasvua enää tässä maailmassa tarvitaan? Maailmassa riittää jo nyt tarpeeksi vaurautta takaamaan jokaiselle planeetan asukkaalle kohtuullinen ja elämään riittävä elintaso, jos se jaettaisiin tasaisemmin.
”Talouskasvusta luopuminen” kuitenkin tarkoittaa monien tavallisten ihmisten mielissä työttömyyttä, asunnottomuutta, köyhyyttä ja kurjuutta kapitalismin oloissa. Jos yksi päättää luopua talouskasvusta, häviää hän kasvutalouden kilpailussa.
Rajattomaan kasvuun ei meillä ole kuitenkaan tällä planeetalla varaa.
Kirjoittaja on KU:n politiikan toimittaja.
lehti 