Brasilian Belémissä neuvotellaan parhaillaan ihmiskunnan tulevaisuudesta. YK:n ilmastosopimukseen liittyvässä COP30-kokouksessa etäyhtyedellä puhunut Ilmastopaneelin (IPCC) puheenjohtaja Jim Skea totesi hiljattain, että 1,5 asteen raja tulee väistämättä ylittymään.
Kaikille asioita vähänkin seuraaville tämä on ollut selvää jo pitkään, sillä kuilu tekojen ja tavoitteiden välillä on ollut liian suuri. Viime vuonna ilmastopäästöt nousivat uuteen ennätykseen. Vaikka maat jatkossa onnistuisivat vähentämään päästöjään sovitusti, maapallon keskilämpötila voisi silti nousta 2,3–2,5 astetta tällä vuosisadalla, Skea totesi.
Jos maapallon keskilämpötila nousee 2,5 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna, Suomi lämpenee keskimäärin 5–7 astetta. Se tarkoittaisi, että Sodankylässä olisi vielä lastemme elinaikana yhtä lämmintä kuin Helsingissä. Muutokset säähän ja lajistoon olisivat radikaaleja.
Tällä hetkellä olemme noin 2,7 asteen lämpenemisen tiellä.
Hirtehistä kyllä, Pohjois-Eurooppaa uhkaa myös ilmaston huomattava viileneminen. Jos Atlantin meriveden kierto häiriintyy aina pysähtymiseen saakka, voikin Suomenkin ilmasto alkaa muistuttaa Siperiaa. Todennäköisyyden tälle arvioitiin hiljattain kasvaneen.
Tällä tietoa Suomeakin lämmittävät AMOC-virrat voivat alkaa hiipua jo tällä vuosisadalla. Vähäpäästöisimmässäkin skenaariossa riski on 25 prosenttia, mutta jos päästöt jatkavat kasvamistaan, riski nousee jopa 70 prosenttiin.
Muita kriittisiä keikahduspisteitä on jo ylitetty. Korallit ovat kuolemassa, ikirouta ja jäätiköt sulamassa, Amazonin sademetsät tuhoutumassa.
Optimisti aina olla pitää, mutta harhaisuuteen ei ole varaa.
Presidentti Alexander Stubb sanoi valtionjohtajien tapaamisessa Belémin yhteydessä, ettei kasvua ja ilmastotoimia saa asettaa vastakkain. Totta toinen puoli. Fossiilipäästöjen on mahdollista laskea, vaikka talous kasvaisi.
Sitten ne pari muttaa.
Kasvun ja päästöjen kestävä irtikytkentä vaatisi nettopäästöjen irtikytkentävauhdin kolminkertaistamista. Luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä taas vaatisi, ”että 2050 käytetystä materiaalista saataisiin 6,6 kertaa enemmän rahamääräistä arvoa kuin vuonna 2022 samalla kun materiaaleja käytettäisiin noin yksi neljäsosa nykyisestä” (Vadén et al. 2025).
Optimisti aina olla pitää, mutta harhaisuuteen ei ole varaa.
Ja vaikka olisikin, niin lisääntynyt tehokkuus tuppaa lisäämään aina myös kulutusta, mikä ilmiö Jevonsin paradoksina hyvin tunnetaan.
Ongelmiksi muodostuvat siis paitsi siirtymän hitaus, myös se, että siirtymä nielee tolkuttomia määriä uusia resursseja jo akkumineraalien takia. Kaivostoiminnan haitat ovat tunnettuja, mutta myös uusiutuvien energianlähteiden käyttö voi tuhota paikallisia elinympäristöjä ja niiden myötä lajistoa.
Luontokatohan ei ole vain sitä, että jokin yksittäinen oudon niminen sieni tai hyönteinen, jonka olemassaolosta emme olleet tietoisia sen eläessäkään, häviää. Se kietoutuu tiiviisti yhteen ilmastonmuutoksen kanssa, ja molemmat pahentavat toisiaan. Ekosysteemeissä pienimmälläkin tekijällä on suuri merkitys kokonaisuudelle.
Ilmastonmuutosta ei voi torjua keinolla millä hyvänsä, ympäristöstä piittaamatta.
Politiikan kentiltä ei tunnu sellaista mielikuvitusta löytyvän.
Tällä resurssien kulutuksella vihreästä siirtymästä ei ole tulossa kovin vihreää. Olisi pakko leikata kulutusta tuotantoketjun kaikissa vaiheissa.
Sen sijaan tälläkin hetkellä suomalaisia moititaan liian vähästä kulutuksesta. Talousjärjestelmämme on sellainen, että ellei talous jatkuvasti kasva, seuraa siitä kasapäin ongelmia. Siksi olisi kiireesti keksittävä, miten tuottaa hyvinvointia ilman talouskasvua, luopua siitä ensisijaisena päämääränä. Miten virittää talousjärjestelmää hieman toisin.
Se ei tarkoita, että kukaan ei enää tuota voittoa. Se tarkoittaa, että voitto on väline, ei päämäärä.
Politiikan kentiltä ei tunnu sellaista mielikuvitusta löytyvän, jolla kasvupakolle nähtäisiin vaihtoehtoja.
Ulkoishaittojen hinnoittelu on hyvä alku, mutta ei riitä. Tarvitaan myös esimerkiksi resurssien tasaisempaa jakamista – ja siinäpä se onkin. On lähes mahdotonta saada poliittisesti läpi mitään, minkä nähdään uhkaavan pääomien entistä vahvempaa kasautumista keinoista piittaamatta.
Kuten Arktisen keskuksen tutkija Johannes Roviomaa kirjoittaa:”On käsittämätöntä, että tänä päivänä kourallinen ihmisiä voi päättää miljardien eliölajien tulevaisuudesta.” Oman lajinsa siinä sivussa.
Uskottava ilmastonmuutokseen puuttuminen vaatii väistämättä myös oikeudenmukaisempaa politiikkaa. Sitä taas ei ole luvassa ennen kuin ihmiset sitä laajalti vaativat. Suuret yhteiskunnalliset murrokset kohti parempaa eivät ole koskaan tapahtuneet ylhäältä alaspäin.
uutiskirje 