Entinen huumepoliisi Kale Puonti on tehnyt tarkkaa työtä edellisissä seitsemässä Pasilan myrkky -dekkarissaan. 270–301 sivua todelta maistuvaa rikosdraamaa, jossa seurataan kulloisenkin nimihenkilön pyrkimyksiä rikastua huumekaupalla ja säilyä hengissä sen ankarassa maailmassa, jossa jokainen ajattelee lopulta vain omaa etuaan. Vastassa ovat rikosylikonstaapeli Kosti Kaartamon johtamat huumedekkarit, joista etualalla on esimiesten kanssa jatkuvassa hankauksessa oleva rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen.
Sarjan kahdeksannessa osassa Mikke sivuja on yllättäen 382. Miten näin paljon aiempia osia suurempi sivumäärä näkyy teoksen sisällössä? Hyvin, suorastaan erinomaisesti. Koko Pasilan myrkky -sarja on suomalaista rikoskirjallisuutta parhaimmillaan, mutta nyt Puonti vielä ylittää itsensä. Huumerikollisuus, sen verkostot ja toimijoiden petollisuus toisiaan kohtaan tulevat Puontin käsittelyssä esiin musertavalla voimalla. Henkilökuvaus on aiempaakin syvällisempää.
Mikke on huumekaupan pikkutekijä ja sählääjä, jonka takia hänen paras ja ainoa kaverinsa Antti joutuu syyttömänä miehenä vankilaan. Antilla on jonkin verran menneisyyttä, mutta nyt hän on keskittynyt harjoittelemaan nyrkkeilyn SM-kisoihin ja parisuhteeseen Piian kanssa. Poliisille hän ei kuitenkaan suostu vasikoimaan edes petollista kaveriaan.
Onnekkaiden sattumien kautta Mikke löytää alan, jossa hän kerrankin onnistuu ja tienaa jopa rahaa puolalaisen huumeringin ”kokkina”. Paha vaan, että Mikke on velkaantunut somalijengille, joka ei unohda.
Vankka realismi on itsestäänselvyys Kale Puontin kirjoissa. Hän kirjoittaa siitä, mitä rikollisuus on juuri nyt. Se on muun muassa ehkä jo Suomeenkin ulottuvaa crime as service -rikollisuutta, jossa väkivaltakeikoille värvätään tekijöitä anonymisti Telegramissa. Niihin tarttuvat myös teinit, jopa lapset, kuten Yousif ja Farhan Mikessä. Heidän tehtävänään on kuljettaa termospulloon rakennettu pommi helsinkiläiseen osoitteeseen 100 000 kruunun palkkiota vastaan.
14-vuotias Farhan on teoksen ensimmäinen riipaiseva henkilö. Hän haluaisi palata kotiin kesken keikan, ja pelkää poliisia enemmän sitä, että äiti saa tietää. Toiveissa on, että voisi ostaa äidille tuliaisia Suomen laivalta.
Sydäntä särkevä tapaus kaikesta huolimatta on Mikkekin, joka on kaiken lisäksi onnettomasti rakastunut Antin Piiaan. Puontin inhimillinen ote kuvattaviinsa konniin tuo mieleen Seppo Jokisen komisario Koskiset. Lämpöä lisää kaikenlaisiin ihmisiin ymmärtävästi suhtautuva Pesonen.
Antin kautta Puonti kertoo vankien keskinäisestä hierarkiasta ja vankilan tavoista tavalla, josta tavallisella keskiluokkaisella tallaajalla ei ole aavistustakaan.
Mikke etenee lyhyin luvuin ja on koko ajan dynaamisessa liikkeessä. Puonti löysi tyylinsä heti ensimmäisessä dekkarissaan Manni, eikä ”uudistumiselle” ole ollut mitään tarvetta. Realismi, hyvä henkilökuvaus ja kerronnallinen taito ovat tuottaneet pelkkiä onnistumisia. Uuden teoksen suurempi sivumäärä mahdollistaa, että tässä kaikessa päästään vielä syvemmälle.
Ehkä dekkari ei ole aivan oikea sana kuvaamaan Puontin teoksia. Rikoksiahan niissä selvitetään, mutta käsitellään myös rikokseen ajautumisen syitä ja seurauksia. Pohjoismaisen dekkarin historiasta löytyy parempi kuvaus: romaani rikoksesta. Tai Miken tapauksessa romaani rikoksista.
Kale Puonti: Mikke, Pasilan myrkky 8. 382 sivua, Bazar 2026.
uutiskirje 
