Viimeinen sana
Sisällissota 1918 on musta aukko, joka vetää suomalaisia vääjäämättä puoleensa. Toissa vuonna kun sodasta tuli kuluneeksi 90 vuotta, ilmestyi valtavasti uutta tutkimusta ja saatiin lisää tietoa traagisista tapahtumista.
Nyt vuoden 1918 tapahtumiin on palannut kirjailija Leena Lander, jonka toukokuussa ilmestynyt faktapohjainen romaani Liekin lapset (Siltala) onnistuu tuomaan esiin uusia näkökulmia varsinkin sotaa seuranneeseen koston kevääseen.
Lander esittää myös yksinkertaisen, mutta hyvän kysymyksen. Suomalaisen oikeusperiaatteen mukaan murha ei vanhene koskaan. Miksi vuoden 1918 murhia ei siis tutkita, vaikka niistä on saatavilla uutta tietoa?
”Hyvin vaarallinen. Yksi pahimmista. On annettava lyhyt ja pikainen tuomio.”
Leena Landerin romaanin pohjana on halikkolaisessa Vartsalan kylässä vaikuttaneen sahatyömies Joel Tammiston päiväkirja. 5. kesäkuuta 1918 Halikon suojeluskunnan esikunta antoi sotatapahtumista sivussa pysyneelle, mutta elintarvikelautakunnan puheenjohtajana toimineelle Tammistolle tuomion: ”Hyvin vaarallinen. Yksi pahimmista. On annettava lyhyt ja pikainen tuomio.”
Tammistoa ei kuitenkaan teloitettu, vaan hän selvisi vankeusrangaistuksella.
Jokioislainen historian harrastaja Unto Kiiskinen ihmettelee toisaalla tässä lehdessä esitellyssä kirjassaan valkoisten koston julmuutta Humppilassa, missä punaisen vallan aikana ei tehty yhtään henkirikosta. Teloituksissa ja vankileireillä kuoli silti 141 humppilalaista ja kuulusteluihin joutui yli kymmenen prosenttia pitäjän asukkaista.
Vastaus Kiiskisen ihmettelyyn valkoisen koston silmittömyydestä saattaa löytyä Leena Landerin romaanista. Halikossa tehtiin punaisen hallinnon aikana yksi murha ja sekin saattoi kirjailijan päättelyn mukaan olla tavallinen ryöstömurha. Silti Halikko ja koko Lounais-Suomi olivat raivokasta tappotannerta keväällä 1918.
Leena Lander arvioi kostajien tulleen Ruotsista Ahvenanmaan kautta. Lounaissuomalaisille valkoisille aktivisteille oli luontevaa paeta punaisesta Suomesta jäätä pitkin Ahvenanmaalle, minne koottiin riikinruotsalaisen kreivi Ehrensvärdin johtama ”Saariston vapaajoukko.”
Luutnantti Ehrensvärd oli joutunut turhautuneena seuraamaan maailmansotaa sivusta. Nyt tarjolla oli sotakokemuksia ja sankaruutta Suomen puolella. Mutta vain periaatteessa, ei käytännössä. Maalis-huhtikuussa 1918 sota oli Lounais-Suomessa ohi. Kun vihollisia ei ollut vastassa, lähti toimintaa janoava sotajoukko puhdistamaan lähiseudun kuntia.
13. toukokuuta 1918 Ehrensvärdin johtama joukko kokoaa Somerolla parijonoon viitisenkymmentä vankia. Somerolaisten suojeluskuntalaisten ja ruotsalaisten välillä on riidelty, kenen käskyvaltaan vangit kuuluvat. Ehrensvärd ei ymmärrä somerolaisten kieltä eikä luota muutenkaan suomea puhuviin.
Valkoisenkin Suomen kriteereillä poikkeuksellisen heppoisesti tuomitut vangit viedään koko päivän kestävällä marssilla Halikon Märynummelle, jossa ammutaan ainakin 47 miestä ja poikaa. Kymmenen joukkomurhan uhreista on alle 20-vuotiaita.
Sisällissodan surmia tutkinut Tauno Tukkinen on kutsunut tapahtumia etniseksi puhdistukseksi. Koston kiihkossa ammuttiin ikäväksi koetun punaisen sukulaisetkin ja varmuuden vuoksi tapettiin kokonaisia veljessarjoja sekä nuoria naisia, jotka eivät olleet asetta käteensä ottaneet.
Leena Landerin romaanihenkilö kysyy oikeustieteen tohtori Jukka Kekkoselta, voisiko johtava poliisiviranomainen edelleen määrätä vuoden 1918 henkirikoksia tutkittaviksi. ”On vahvoja perusteita ajatella, että juuri näin voisi tehdä”, vastaa romaanihenkilö Jukka Kekkonen.
Syyttömänä murhattujen kunnia on vielä palauttamatta.
uutiskirje 
