Kolumni / Pirjo Hämäläinen
Kontulassa itäisessä Helsingissä kohoaa esihistoriallinen muistomerkki, kivenlohkare, jonka kylkeen on ruuvattu pronssilaatta. Tekstin mukaan jääkautisessa meressä uineet jäävuoret kuljettivat lohkareen kaukaa Viipurin rapakivialueelta nykyiselle paikalleen.
Eikä tässä kyllin: samaiseen kiveen tai kukaties sen alle muurattiin Kontulan asuinalueen perustamiskirja maaliskuussa 1964, kuten teksti edelleen todistaa. Näin sai alkunsa lähiö, jossa oli pian yhtä paljon väkeä kuin Riihimäen kuulussa kaupungissa.
Lapsiperheet muuttivat Kontulaan täynnä uskoa moderniin huomiseen, mutta massasuunnittelu toteutti vain rakennuttajien unelmat.
Kontulan maine ei ole maan parhaita, mutta yksistään Keinutiellä näyttää asuneen sankka joukko julkisuuden henkilöitä Anna Abreusta Heikki Ylikankaaseen. Keinutieltä on lähtöisin myös Kari Hukkila, joka Kerettiläisesseissä (Savukeidas 2010) piirtää kotipuolestaan terävän ja viileän ivallisen kuvan.
Idästä, Viipurin seudulta, Kontulaan uinut rapakivi huvittaa Hukkilaa ja pistää hänet miettimään, miten venäläiset ovat tuhansia vuosia myöhemmin asettuneet Kontulaan taloksi. Naapurintien nimellä tavoiteltiin aikanaan jotakin tuttua ja läheistä, mutta nyt se on saanut aivan päinvastaisia merkityksiä.
Kartasta päätellen Kontulassa on jääkautisina linkkeinä sekä Lohkarekuja että Järkälekuja, mutta muuten nimitoimikunnan aatos on lipunut arkisia latuja. Ostostien ja Ostoskujan katsottiin vahvistavan lähiön kulutuskeskeisiä arvoja ja tuleviin lapsiparviin varauduttiin ristimällä iso pääväylä Keinutieksi ja toinen peräti Keinulaudantieksi.
Yksilöllisyyteen Kontulan suunnittelijat eivät tähdänneet. Hukkilan lapsuuden kotitalossa, kolmeen osaan jaetussa kompleksissa, oli yhdeksäntoista rappua. Samat pohjakaavat kertautuivat läpi koko lähiön, joten arkkitehtien palkoissa saavutettiin ilahduttavaa säästöä.
Lapsiperheet muuttivat Kontulaan täynnä uskoa moderniin huomiseen, mutta massasuunnittelu toteutti vain rakennuttajien unelmat. Kaikesta koreudesta riisutut talot olivat halpoja, nopeatekoisia ja tuottoisia.
Jotkut ratkaisut eivät selity edes taloudellisilla pyyteillä. Olen ihmetellyt itsekin, miksi monissa elementtitaloissa makuuhuoneiden ja lastenhuoneiden ikkunat sijoitettiin kapeaksi nauhaksi katonrajaan.
Vaikka asuntopula painoi päälle ja valmista piti tulla äkkiä, oliko vapaat näköalat pakko tukkia? Mistä kumman syystä ihmiset haluttiin sulkea kellarimaisiin koppeihin, joiden sisällä ei tiennyt, oliko ilta vai koittiko jo aamu?
Hukkilan mielestä Kontulassa myös vaiettiin. Asukkaita tulvi kantakaupungin lisäksi eri puolilta Suomea, mutta kukaan ei puhunut siitä, millaista elämä oli ennen ollut. Ruotsinkieliset häpeilivät aksenttiaan ja lapset oppivat kahdessa päivässä Itä-Helsingin murteen. Jos joku ei oppinut, edistymistä vauhditettiin nyrkillä.
Tämänkaltainen irrallisuus on tietysti pelottavaa. Kontulalla ei ollut menneisyyttä eikä omaperäisyyttä, ei muistoja eikä tarinoita, mutta silti asukkaat pyrkivät olemaan nimenomaan kontulalaisia ja unohtamaan varhemman historiansa.
Vuosien mittaan Kontulaankin syntyi perinteitä. Pojat tottuivat jo 1960-luvulla polttamaan tupakkaa jääkautisen rapakiven takana ja siellä, katseilta syrjässä, he yhä kokoontuvat. Lohkareesta, Kontulan monumentista, on tullut eri sukupolvien yhteinen piilopaikka.
Kontulan maanläheinen tarina poikkeaa muista Kerettiläisesseistä, mutta juonenkulku noudattaa yleistä toiseuden kaavaa. Vähään tyytyvässä lähiössä Hukkila, taiteellinen lapsi, tuntee itsensä vaihdokkaaksi.
Hukkila kirjoittaa muukalaisista, maahanmuuttajista, vääräuskoisista, muslimeista, juutalaisista, romaneista, heikäläisistä. Lähtökohtana on Pariisin algerialaisyhteisö, Notre Damen edustalla notkuvat ja kaduilla vaatteita myyvät miehet, joihin Hukkila melkein ällistyttävällä tavalla samastuu ja sulautuu.
Pariisista näkökulma laajenee pitkin Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa ja lopulta Jemeniin saakka. Ilmiöt ja aikakaudet vaihtelevat, mutta jatkuvasti Hukkila tutkii, millaisia – hyviä – jälkiä islamilainen kulttuuri on länteen jättänyt ja millaisiin kouristuksiin puhtauttaan vaaliva kristikunta on joutunut.
Juuri puhtautta Hukkila kaihtaa. Häntä eivät kiinnosta identiteetiltään lujat ja horjumattomat persoonat, vaan harhailijat, etsijät, eksyneet, yhdistelijät, sekoittajat. Konversio, kääntyminen, toistuu moneen kertaan.
Suvaitsevaiseksi Hukkilaa ei voi silti väittää. Ankaraa kyytiä saavat algerialaisia ylenkatsonut Albert Camus, Istanbulia vierastanut Joseph Brodsky ja erityisesti Gottfried Herder, kansallisten ennakkoluulojen umpityhmä apostoli.
Lännellä on taipumusta pahuuteen eikä kristitty itäkään ole hyvä. Vaikka Suomen ortodoksit ovat pikemminkin heikäläisiä kuin meikäläisiä, Uusi Valamo herättää Hukkilassa vahvaa vastenmielisyyttä.
Kirjan kuvaus alkaa luostarin parkkipaikalta, jossa itseni kaltainen ylipainoinen nainen kiskoo posket lommolla tupakkaa. Näky inhottaa Hukkilaa, mutta tylympää on luvassa.
Luostariin on menossa muitakin naisia, vanhoja, naurettavan vanhanaikaisiin leninkeihin puettuja. Pian Hukkila huomaa, että naiset kävelevät jotenkin kierosti tai tarkkaan ottaen teeskentelevät kieroutta. Heissä ei ole mitään fyysistä vikaa, mutta he linkuttavat ja nilkuttavat ollakseen hengellisesti vakuuttavampia.
Oho. Omasta ja äitini puolesta voin sanoa, että selkä- ja jalkavaivat eivät näy ulospäin. Vaikka ihmisellä olisi raajat tallella ja pää yhä hartioiden välissä, hänen ruumistaan saattaa repiä vihlova kipu. Mutta ortodoksisuus, siitä olen varma, ei ontumista koskaan aiheuta.
Uuden Valamon nolot pyhiinvaeltajat jäävät jotakuinkin ainoiksi naisiksi. Hukkilan maailmaa hallitsee yksi sukupuoli ja sen ihanteena on notkeasti liikkuva mieskaksikko, kuin road movien kumppanukset. Algerialainen sydänystävä Hafed on perheellinen mies, mutta lukijan on sitä matkan varrella kovin vaikea muistaa.
Hukkilalla on rajoituksensa, mutta kaiken kaikkiaan hänen ajatuksensa ovat niin huiman oppineita, että esikoisteoksen julkaiseminen vasta nyt, kypsässä keski-iässä, tuntuu älyn haaskaukselta. Erityisen mykistävä on kohtaus, jossa Hukkila pohtii, millaisia unia Smerdjakov näki, ja selvittää asian yhdellä kirjastokäynnillä.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 